Nousta tuhkasta kuin nokikana

"Fill your paper with the breathings of your heart." - William Wordsworth

Hahhaa, enpäs muuten kirjoittanut ainoatakaan tekstiä vuonna 2016! Olen säälittävää ihmisjätettä ja joutaisin kaatopaikalle muiden roskien joukkoon. Mutta hei, tämmöistä kirjoitin jokunen viikko sitten:

"Kello on 5:42 ja mä mietin miksi en enää juurikaan kirjoita. On aamuyö, ja koska kävin juuri paikassa jossa viisaimmat kuninkaatkin varmasti tekivät parhaat ajattelunsa, istun nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ja hiukset märkinä wc-pöntön kannen päällä vanhempieni kylpyhuoneessa ja mietin, miksi en enää kirjoita. Ensimmäinen ajatus on etten itsekään ymmärrä miksi. Tai myönnettäköön, ensimmäinen ajatus on että hitto kun janottaa, mutta se on epärelevanttia. Toinen ajatus on, että äläpäs nainen puhu - ajattele - höpsönpöpsötyksiä, tiedät vallan hyvästi mikset enää kirjoita. Kolmas ajatus on että joo joo tyhäm, tiedän, mutta en ymmärrä. Neljäs ajatus on että hyvin keskitytty hei. 

Mutta totisiksi jos ruvetaan ja pistetään se legendaarisen kapinen mietintämyssy päähän, niin en ymmärrä. Kirjoittaminen on ollut mun tapa hengittää syvään silloin kun huomaan vain pintahengittäväni. Kirjoittaminen on ollut mun pakokeino, mun ilmaisutapa numero uno, mun rukouselämän parhain koutsi. Sanat on mun mielestä maailman kaunein taiteenmuoto. Sanoja ei voi kopioida, vaikka pohjimmiltaan ne kaikki ovat vain sekoituksia käytettyjen kirjainten kuvitteellisesta kaupasta lainassa olevista osasista. Minusta on aina ollut helpottavaa se, että jos sanat vain mielemme onkaloissa synnyttyään suostuvat järjestymään jollakin tapaa, ulkomaailma saa ne nähtäväkseen juuri sellaisina - toisin kuin muu luovuus, joka pulppuaa jostakin tuntemattomasta, sujahtaa muutaman kerran himmeästi mielen läpi, eikä välttämättä koskaan esimerkiksi sävelly tai maalaudu sen mielen mukaisesti. Sanat ovat sanoinkuvaamattomia. Sanat. Jo sanana sana 'sanat' saa sanattomaksi. Sanat. 

Jostakin syystä mun on pitkään ollut vaikea turvautua kirjoittamiseen lohduttajana. On helppo kirjoittaa, kun on kyse arkipäivän kommunikaatiosta, kauneuden kuvaamisesta tai mielipiteen ilmaisusta jollekin tarpeeksi läheiselle uhriparalle. On helppoa kirjoittaa auki pettymystä ja inhoa ja vihastumista - liiankin helppoa. Pettymyksen vallassa sanoja ei arvosta tarpeeksi. Väärät ja liiat sanat tavoittavat väärät ja liiat ihmiset. Mutta kun yritän kirjoittaa prosessoidakseni tai paetakseni tai rauhoittuakseni, kynä päättää yhtäkkiä joko saapuneensa päätepysäkille, kieltäytyy nousemasta kyytiin tai sitten huomaan unohtaneeni noutaa sen asemalta. Tulipa hämmentävä junat ja kynät -juttu tästä nyt, en tiedä enää itsekään ymmärränkö mitä tässä jahtaan."

...ja sitten olen ilmeisesti mennyt nukkumaan (kiitos Jeesus, muuten olisin varmaan jatkanut kynistä ja junista ja ties mistä vielä ties kuinka monta kappaleellista). Enihuu, lopputulemakseni totean siis kirjoittamisen jääneen kohdallani vähälle siksi, että se on tuntunut vaikealta. Tiedän sen, mutten silti ymmärrä. Kaikkihan tässä typerässä elämässä on vaikeaa, ja entäs sitten? Pöhh. Minä ilmoitan täten aikovani taistella itseäni vastaan sananvapauteni puolesta, kunnes häviän - ja voitan.

Kaikki loputon kauneus

Apulanta - Valot pimeyksien reunoilla

Eräänä iltana toissa viikolla, samalla kun nautin jokailtaisesta väsyneen hypnoottisesta hampaidenharjaussessiostani, katselin peilikuvaani silmiin hymyillen suu täynnä minttuisaa vaahtoa ja päätin (noin seitsemännensadannen kerran) opetella rakastamaan mua. 

Mä en ole koskaan tuntenut itseäni kauniiksi. Tai, ilmaistakseni asian toisin, en muista hetkeäkään jolloin en olisi tuntenut itseäni epäviehättäväksi. Tuntuu kuin mun aivoissa olisi aina, joka hetki, ollut liikennettä kahdella kaistalla - kuin toisella kaistalla ohittelisivat aggressiivisesti toisiaan olenällöttävä, olenruma ja olenarvoton -autot, ja toisella kaistalla taas ajelisivat milloin mitkäkin ajankohtaiset normaalin elämän arkiautot; mitkä sunnuntaiajellen, mitkä turhautuneena tööttäillen ja ratin takaa kiroillen. 

Ulkonäkö on jännä juttu. Olen aina miettinyt sitä ihan hirveän paljon (liikaa), mutta etenkin muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana. Vielä keväällä mun ajatuksia kiusasi se, miten varmasti maailman jok'ikisellä mittapuulla on epätervettä olla miltei 22-vuotias ja sen rehellisimmän hetken tullessa voida sanoa että "en ole ikinä tuntenut itseäni kauniiksi", ja että se oikeasti vaikuttaa arkiseen elämään suht massavasti. En sano tätä kerjätäkseni kivoja sanoja - inhoan pakon edessä ilmoille heitettyjä vaivaantuneita ja valheellisia kohteliaisuuksia - sanon (tai oikeastaan kirjoitan, boom!) tämän koska se on totuus. Oli totuus. Mutta sitten koitti kesä, ja suuret ahaa-elämykset suorastaan vyöryivät alitajuntani sopukoista suorinta tietä kohti sydämeni ilmakehää. 

Kesällä jouduin nähkääs tahtomattanikin hyvin tiiviisiin tekemisiin tämän aiheen kanssa - yhtäkkiä mut imaistiin suurilla tunteilla ladattuihin keskusteluihin siitä, mitä on kauneus tai komeus, kuka sen määrittää, onko sillä väliä, minkä verran, ja kenellä on oikeus kommentoida kenenkin kauneutta, tai mielipidettään sen muodosta tai mahdollisesta puuttumisesta. Mä olen aina ollut hyvä tsemppaamaan, jakamaan neuvoja, kehottamaan muita tunnistamaan omat oikeutensa ja pitämään niistä kiinni - samalla kun itse olen vajavainen daiju, en osaa päästää irti päässäni pesivistä valheista (edes tunnistettuani niiden epärehelliset aikomukset), ja jätän suht vapaaehtoisesti itsetuntoni muiden tossutettavaksi. Mutta sitten kesäkuu asteli paikalle ja potkaisi muutosprosessin liikkeelle! Käytyäni lukuisia sydäntäriipaisevia, turhauttavia ja loistavia juttutuokioita eri ikäisten ja eri tavoin itseeni liittyvien ihmisten kanssa, aloin viimein itsekin sisäistää jotakin paukuttamistani pointeista:

a) Jumala loi sut. Eli sä oot aika sampion kaunis. 

b) Kenelläkään ei ole minkäännäköistä oikeutta kommentoida toisen ulkonäköä suuntaan taikka toiseen - ei neutraalisti, eikä varsinkaan negatiivisesti. On jopa hetkiä, jolloin edes kehumisen ei pitäisi tulla kysymykseenkään. 

c) Ulkonäkö ei lopulta suurimmassa osassa maailman asioita edes merkitse yhtikäs mitään.

Nykyään Sen Rehellisimmän hetken koittaessa sanoisin, etten edelleenkään tunne ulkoista itseäni viehättäväksi, mutta enää se ei juurikaan haittaa mua ja mun arkea. Kykenen erottamaan tiedon ja tunteen toisistaan, ja olen tietoisella matkalla siihen että joskus myös tunteen tasolla sisäistäisin mitä kauneus tässä todellisuudessa on - ja miten täysin riippumatonta se on ulkoisista asioista ja maailman yleisistä mielipiteistä. Tällä matkalla mä nautin täysin siemauksin niistä päivistä jotka saan viettää vapaana, ajatellen ainoastaan sitä miltä vaatteet päälläni tuntuvat, enkä niinkään sitä miltä ne näyttävät, miltä minä mistäkin kulmasta katsottuna näytän ne päälläni, tai sitä miten säälittävää on olla näin rikkinäinen, pinnallinen ja naurettavan riippuvainen toisten mielipiteistä. Koko ajan vähenevissä määrin annan sen jokahetkisiin ajatuksiini tatuoidun "minä näytän oksettavalta" -leiman vaikuttaa siihen, miten elämääni elän. Tottakai olisi valheellista väittää, etteikö ulkonäkö veisi aina jossakin määrin merkittävää tilaa ajatuksissamme - kyllähän jokainen risteilylaivan kannella nököttävän nuoren miehen suusta lentävä "Hyi v*ttu, varo hei ettei portaat katkee!" -kommentti saa taas koko maailman heittämään hetkeksi häränpyllyä, mutta hei, eiköhän se ole ihan normaalia. Kunhan muistaa nostaa sen häränpyllyn paikoilleen. Hä? No, joka tapauksessa.

Mä olen ihan onnellinen tällä mun matkallani. Ja sitä paitsi, ympärilläni olevat ihanat ihmiset saavat silloin tällöin sieluni tuntemaan itsensä viehättäväksi, ja mä osaan välillä jopa antaa sen tapahtua - ja tämä tekee mua koko ajan enenevissä määrin onnelliseksi. Ja se on kait pääasia.

Kuparinen maailma

Kesä tulee. Hitaasti, enkä tiedä kovinkokaan varmasti (ollaan kumminkin Suomen ilmatilassa) mutta olettaisin että se on silti tuloillaan, mitä nyt epäsosiaalisuuttaan arkailee vielä nurkan takana. Muutama viikko takaperin mä lueskelin mun vanhoja päiväkirjoja, ja huomioin olevani vuodenaikaihminen – se, mikä vaihe mitäkin vuodenaikaa sattuu olemaan meneillään, vaikuttaa todella ratkaisevasti siihen miltä elämä mun mielestä maistuu. Syksy sai relevanttina hetkenään oman rupatirallaansa, joten nyt haluaisin vuorostaan vähäsen fiilistellä viha-rakkaussuhdettani kesään. Ihan niin kuin maailman rakkaimmalta syksyltäni, myös kesältä löytyy ominaisuuksia laidasta laitaan.

Pro/con -listan rakennusvaiheessa ensin mainitulle puolelle iskeytyisivät mm. nämä neljä rakkaudentunnustusta:

+    Parasta kesässä on valo. Niin paljon valoa, että aivot vaan alitajuisestikin laulaa hallelujaa repeatilla. Pimeys, väisty - jokainen solu mussa huutaa valoa!
+    Runner up on ehdottomasti blogin urlistakin kurkistava seikka; paljaat jalat. Siis olkaapa nyt rehellisiä itsellenne, onko mitään parempaa? Kesäjalat, ilman kenkiä ajaminen, varpaiden työntäminen kylmään mutaan hellepäivänä... Ai että. Socks truly are for losers.
+    Aurinko kellimässä taivaankannella + sekopäisiä ihmisiä + neljä rengasta ja ilmastointi = rakkaus. Roadtripit, niin määränpäällä varustetut kuin päämäärättömätkin, on parhautta.
+    Tykkään myös kesän yleisfiiliksestä. Kaikkialla järjestetään arjesta erottuvia juttuja, mörökölli-suomalaiset kapuavat vihdoin kolosistaan täyttäen kadut ihmismassoilla, ja ilmassa vaan hengailee sellainen selittämätön rentous ja ylenpalttinen ilo. Tähän mennessä oon kutakuinkin joka vuosi saanut viettää Jeesus-kesää – siis kirmata ympäri Suomea (ja joskus ulkomaitakin) vailla kesätöitä, viettäen kaikki päivät leireillä ja tapahtumissa – joten kesäfiilis on tuttu juttu. Tänä vuonna mulla on kesätyö, mutta se on ehkä kivoin sellainen ikinä, joten en usko että tältäkään kesältä puuttuu fiilistä – onneksi.

Vähentävälle puolelle puolestaan kuuluvat seuraavat neljä;

-    Allergiat – sekä kaiken maailman pölyille ja rehuille, että isoille ja pienemmillekin iniseville raitapaitaisille lento-otuksille, joita myös hytyiksi, paarmoiksi ja ampiaisiksi haukutaan.
-    Helle. Kuuma, hiki, soija, ällö, yäk yäk, hyi. Se, kun meikit kiehuu naamalla, jopa ei-ollenkaan-vaatteita on liikaa vaatteita, pakastimeen lukittautuminen (toisin sanoen siis hypotermiaan kuoleminen) alkaa kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta, ja kaiken lisäksi alkukantaisinkin käsitys perusturvallisuudesta romuttuu – mikäli jalkaterät näet kesällä pistää möröiltä piiloon peiton alle, käy niille samoin kuin autoon jätetyille pienille lapsille tai koirille.
-    Palaminen. Mulla kun on Voldem-- Hänen Joka Jääköön Nimeämättä iho, korvani kääntävät automaattisesti sanat 'auringonotto', 'ruskettuminen', 'päivettyminen', 'bruna', ym., sanoiksi 'kidutus', 'rapu-efekti', 'kärvennyskuolema' ja 'mikään-määrä-suojakerrointa-50-ei-tule-ikinä-riittämään'.
-    Kesäjalat, sanan negatiivisessa merkityksessä. Arvet taannoisesta laskettelureissusta ja sitä seuranneesta kyborgiutumisesta, sekä mustelmat, rakot, hiertymät, haavoille raavitut hyttysenhaukkaamat, ynnä muut vaivalloiset ihovauriot. Lisäksi mainittakoon vielä niinkin luonnollinen mutta ällöttävän vaivalloinen asia kuin ihokarvat. Kesällä pitäisi oikeasti olla sheivaamassa kahdesti päivässä, jotta kehtaisi mennä koipineen yhtään minnekään.. Sulaa hulluutta, sanon minä. Hei Iskä, mulla ois vähän parannusehdotuksia!

Kaikki elämäni kesät oon miettinyt mitkä näistä sulkisivat toisensa pois, mutta tulos on aina plus miinus nolla - rakastan, vihaan, vihaan rakastaa ja rakastan vihata kesää. Mutta jostainhan se lampsuttelee paikalle vuosi toisensa jälkeen joka tapauksessa (ainakin viikoksi), joten ehkä vaan päätän että plussat syövät miinukset, vaikka miinukset tekevätkin plussista epämukavia. Siispä - kesä, täten toivotan sinut tervetulleeksi muutamalla kuvalootalla ja ultimaattisella leiribiisillä, joka on minulle ehkä rakkain korvamato koskaan. Jos tunnette biisin, huutakaa ”HEP!” ja sen lisäksi, että tulitte juuri huijatuiksi "heppileikkiin", tuntekaa itsenne tärkeiksi – kuulutte näet vähemmistöön.

Kesäleirilaulu

Pois kaaoksesta kaupungin me hakeudutaan

ja helmaan luonnon kesäisen me kokoonnutaan

ja Luojan luomaa kauneutta ihastellaan, me ihastellaan

Niin suurenmoinen ihme kukka jokainen on

ja linnunlaulun soundi hi-fi, kohinaton

ne suunnitellut insinööri etevä on, se insinööri etevä on

Taas kerran pääsen mä leiritunnelmaan

kun kitaran äänen kuulen

Se muistoja kantaa soinnuissaan

tuoksun havujen ja tuulen

On kesäaamu sateinen tai aurinkoinen

se leirillä on alku päivän seikkailujen

ja löytöretki maahan uuden ystävyyden, me löysimme sen

Ja iltarusko järven pintaa kun värittää

me laiturilla istuskellaan märkänä pää

ei myönnetä me että alkaa väsyttämään, ei myönnetä, ei kirveelläkään

 Taas kerran pääsen mä leiritunnelmaan

kun kitaran äänen kuulen

Se muistoja kantaa soinnuissaan

tuoksun havujen ja tuulen

Kun pitkän päivän jälkeen leiriin laskeutuu yö

niin liekit meitä lämmittää ja hyttyset syö

on huulillamme huomiselle rukous tää;
oi Herra anna poutainen sää!

Verbaliikkabulimia

Voisin näin alkuun mainostaa olevani luultavasti paskin blogaaja koskaan, viime merkinnästä kun on päässyt muutama tovi vierähtämään.. Talking about writer's block, huh? No, nyt kun tuo toteamus on heitetty ilmoille, mennään asiaan. Tää blogi niiin tulee viemään mut ja mun maineen (minkä?) täysin rappiolle, ja suunnilleen kahden tunnin päästä oon varmaan jo viisastunut tarpeeksi katuakseni valintoja joita nyt teen, mutta kuvittelisin kumminkin haluavani paljastaa erään asian: mä oon yks sellaisista kliseisistä pöytälaatikkorunoilijoista.

Jep, oon kirjotellut tekotaiteellisia, useimminten rimmaamattomia (modernia runoutta, anyone?) tekstinpätkiä koko pienen elämäni, vaikkakin mukelona ne oli vielä järkyttävämpiä kuin nyt oletetulla aikuisiällä. Okei, nyt saattoi olla vähän turhan jyrkkä itsekritiikkijyrkänne. Toinen paljastus kun on se, että mä oikeastaan todella tykkään mun runoista, tai ainakin joistain pienistä osasista joista ne koostuu. Ei käy helppo suomalaisen myöntäminen, mutta juurieni mätänemisen uhalla sanoisin kuitenkin silloin tällöin onnistuvani yllättämään itseni perfektionisti-minääni miellyttävillä sanaleikeillä, joita joudun jälkikäteen tuijottelemaan hämmästyneenä: kirjotinks mä oikeesti tän? Kolmas paljastus: saattaisin kaikkien tyttökirjaihmisten ihaileman Runotytön häpeään, sillä en kirjaimellisesti kirjoittele mihinkään romanttiseen piironginlaatikkoon – sen sijaan oon julkaissut yli sata (ohhoh, sepä on monta) runoa täällä, kaiken mahdollistavassa ja henkeäsalpaavan rakastettavassa internetin ihmemaassa. En aio osoittaa millään neonvärisin led-valoin koristellulla nuolikyltillä mitään näppärää pikkuruista mukulakivikatua niiden luo, mutta tarpeeksi neuvokkaana ihmislapsena ne on kyllä mahdollista löytää – mikäli pinnistää silmänsä kiinnimmäs kuin koskaan ennen ja toivoo oikein kovasti! Tai löytää punaiset pikkukengät.

Kaikkien näiden paljastusten pointti on hyvinkin yksinkertainen: mä rakastan kirjoittaa, oon aina rakastanut. Yhdellä pätkällä sekavaista aikajanaani mä suihkuttelin joka ilta kymmenisen sivua tajunnanvirrallani läpimäriksi. (Niiden kierrevihkojen lukeminen aiheuttaa muuten tänä päivänä sen tason myötähäpeää teini-ikäistä itseäni kohtaan, ettei ole ihme eikä kahdeksaskaan että puutkin mun ympärillä punastuu syksystä toiseen.) Viimeiseen kahteen vuoteen en oo kirjoittanut kuin ehkä kuusi ja puoli raakileista runoa – oon vaan kiertänyt kehää jonkinlaisessa luovuuden autiomaassa. Oikeastaan kaikki mitä oon kirjoitellut on liian monta facebook-statusta, iso läjä postikortteja, useita sähköposteja, muutama monsterimaisen pitkä kirje ja joitakin järjettömimmän aivopierun tittelistä kilpailevia jääkaappirunouksia niillä kivoilla sanamagneeteilla mitkä maksaa ihan törkeesti, mutta on vaan must-have.

Tätä mun kirjoittajamieleni ikiomaa Saharaa voisi kai oikeastaan syyttää tämän blogin syntymästä – vasta vihoviimeistä kertaa kuivuuteen kyllästyttyäni päätin näet pakottautua liimailemaan hiekanjyvistä itselleni keidasta tänne autiomaan keskustan länsiosiin. Viimeksi kuluneina kuukausina oon palannut kirjoittamisen äärelle, ja vuodattanut kyynelpuroja kynäni lähettämien savumerkkien sekaan tajutessani miten paljon oonkaan tätä kaivannut! Elämä on ollut tietynlaista vuoristorataa nyt jonkin aikaa, ja tahtoisinkin päättää tämän keitaallakäyntini jakamalla vaatimattomalle ja sairaalloisen itsekriittiselle suomalaiselle täysin epätyypillisen häpeämättömällä tavalla uusimman tajunnanvirtaukseni – täältä pesee:

Mikä maa mikä valuutta

Sängyn pohjalla niin syvällä että melkein alla
lähtökuopassani matkatavaralistaa nikkaroiden
dissosiaatioon kurkottuu kaipauksen käärinliina
lapsuuden säröistä piirtyy hallusinaatioiden keidas

Jossakin ei tarvitse aikuistua eikä rakastaa, kuulin

Mikä mikä mikä mikä mikä ihmeen maa
pilkottaa takana pikkuisen maailmanlopun
mistä tähtien järjestysluvuttaminen aloitetaan
kumman taivaan rannassa sarastus asustaa

Ollaanko jo perillä ollaanko ollaanko jo perillä
kauanko vielä, montako Pikku Kakkosta

Haittaako jos unohdin hammasharjan?

Kahdeskymmenestoinen luku

Se, jossa toivottavasti kerrotaan elämäni elementtien heittävän kärrynpyörää, epätietoisuuden sumun väistyvän ja pulppuavien naurun, onnellisuuden ja rakkauden ajavan pelon möröt maan syvimpiin rakosiin.

Time to crash into the sun, time to be your 21

Time to dream that love will last, time to drive my car too fast
Time to walk before I run, time to be, oh time to be your 21

Yllä möllöttävät kuvat on napattu heti havahduttuani tähän (epätavallisen aikaiseen, saanen huomauttaa) aamuun, jolloin syntymästäni on tullut kuluneeksi 21 vuotta. Kaksikymmentäyksi pitkää ja toisaalta niin lyhyttä vuotta, joiden jäljiltä minun pitäisi muka olla oikeasti aikuinen. No, tässäpä monelle varmasti kovin yllättävä uutinen: en ole, lälläslää. Ainakaan ei melkein-yhtään tunnu siltä. Tai ehkäpä olenkin aikuinen, mutta vain leikisti, väliaikaisesti välillä ja vain niissä pakollistakin pakollisemmissa asioissa. Lapseus on mussa nakutettuna todella syvälle, kun aikuisuus taas on kaukaista ja koppuraista. Onneksi mun lähipiirissä on valtavasti ikinuoria esimerkki-ihmisiä, jotka on osoittaneet mulle että aikuisuudessa voi pärjätä ihan hyvin, vaikka välillä hyppisikin hysteerisesti seinille, julkitoisi asiatonta huumorintajuaan verbaalisesti, nauraisi maailman väärimmissä kohdissa / itkisi ihan syyttä, pitkittäisi virallisten puheluiden soittamista tai vaikkei koskaan kieltäytyisikään Disney-elokuvista, muumijaksoista tai jäätelöstä – niin että en mäkään sitten taida viitsiä turhan massavia paineita tästä koko aikuistumis-jupakasta ottaa. "You are only young once, but you can stay immature indefinitely!” Aamen oikeesti.

Taannoin (olipas mummoisa sana) eräs ystäväni luki minulle kirjeen jonka oli kirjoittanut sille itselleen, joka oli ollut vuosi sitten. Jaa, mitäkö minä olisin halunnut sanoa itselleni kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni? No vaikka että hei, pysähdy nyt nainen edes hetkeksi kuuntelemaan itseäsi sen sijaan että vain päättäisit kuka sinun muka pitäisi olla, ja sitten käyttäisit kaiken aikasi yrittämällä täyttää niitä vääriä, eriparisia ja nurinkurisesti jaloissa olevia saappaita. Hei, maailma ei lopu vaikka jotkut ihmiset erkanisivatkin kauemmaksi arjestasi. Hei, anna itsellesi lupa muuttua, äläkä venaile muiden suostumusta – älä myöskään pyytele olemassaoloasi anteeksi koko ajan, sitä inhoavat kaikki osapuolet ihan yksissä tuumin. Hei, sulla on oikeus yrittää tulla onnelliseksi, samoin kun sulla on myös oikeus itkeä jos itkettää ja raivota jos vituttaa – ”never waste a good reaction!”. Hei, harkitse edes sitä vaihtoehtoa että ihmiset sun ympärillä ei yritä kusettaa sua kun ne sanoo että rakastaa. Hei oikeesti, uskalla, heittäydy, avaa suusi, oo rohkeampi! Hei, hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä. Viimeisen sanoisin ihan kiusallani, koska tiedän että se jäisi raivostuttavana korvamatona pesimään päähäni ainakin viikoksi.

Katsellessani näitä heiheitä tajuan, että prikulleen samoja asioita (paitsi ehkä tosiaan tuota viimeistä) saisin yhä vain edelleen paukutella menemään jäärään päähäni jokaisena aamuna, johon silmäni avaan. Oon mä paljon asioita oppinutkin, mutta suht monta suht krusaalia juttua hengailee edelleen ihan kasuaalisti tuolla ”to learn” -listan kärkipäässä. Toivottavasti tuo lista näyttäisi ensi vuonna erilaiselta, toivottavasti osaisin kirjoittaa kahdennenkymmenennentoisen lukuni paremmin kuin aiempani, toivottavasti osaisin vihdoin nauttia mun elämästä! Tai ähh, tässä mitään kynttilöitä olla puhaltelemassa tai tähdenlentoja bongailemassa – mä lupaan, että ensi vuonna toi lista näyttää erilaiselta. Mä aion kirjoittaa tästä luvusta paremman kuin mistään aiemmasta. Mä aion osata nauttia mun elämästä, niin arjesta kuin erityisistäkin päivistä – kuten esimerkiksi syntymäpäivästä. Ja mä aion aloittaa tänään.