Kynäteoria

Tänään (eilen) täällä satoi ensilumi - siis ensimmäinen kunnollinen, maan valkeaksi jättävä, useampisenttinen ensilumi. Taloyhtiön tädit viritteli pihavalot meijän takapihan pensasrisukkoon, mun auto alkoi näyttää siltä että tarvin lapion jos tahdon vielä jonain päivänä liikkua sillä jonnekin, ja mä istuin mun makuuhuoneen ikkunalaudalla vilttiin kääriytyneenä, katsellen lumen hiljallista tippumista aamun siniseen hetkeen James Bluntin laulaessa postikorteista. Ruskaonnellisuudestani on siis tainnut tovi vierähtää – ja niin myös mun viimeisestä blogitekstistäkin.

Ei ole kyse siitä että alkuinnostukseni olisi hiipunut olemattomiin tai siitä ettei vain olisi ollut mitään sanottavaa, mulla on vaan ollut joku ihan jäätävä writer's block meneillään. Aivot surisee enkä saa pysäytettyä yhtäkään mun ajatuksista kyselläkseni siltä kuulumisia – ”my thoughts are like stars I cannot fathom into constellations” and all that crap. Mä aloitin tän blogin mainitsemalla turhaumista joille tää syksy on mut esitellyt, ja nyt mä haluaisin tarkentaa yhteen turhaumaan josta en ole päässyt hetkeksikään eroon sitten ensikättelyiden. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä, maailmankaikkeuden suurin klisee: Itsensä Etsiminen. Jep, mä olen kahlannut, räpiköinyt ja vellonut kuukausia myrskyisissä itsekriiseissä etsien vastauksia kysymyksiin kuten: Mistä mä tykkään? Mitä mä haluan? Kuka hitto mä edes olen?! Itse en ole osannut nimetä tätä turhaumaa muuten kuin em. raadollisilla kliseillä, mutta onneksi erään ystäväni absolutely brillianteissa aivoissa punoutui loistava vertauskuva mun tilanteesta – ja sitä mä kutsun kynäteoriaksi. Tämän metaforan alkuperäiskielihän on siis englanti, mutta koska tein päätöksen yrittää rakastua mun äidinkieleen bloggaamalla suomeksi, niin täältä pesee – tuoreena tarjoiltua vapaata käännöstyötä:

”Tiedätkös, minä ajattelen että itsensä ja olemassaolonsa tarkoituksen etsiminen on vähän niin kuin etsisi kynää. Monesti kun yrittää etsiä, kyniä ei tunnu olevan lähimaillakaan – mutta kun lakkaa etsimästä tai ei enää tarvitsekaan kynää, niitä on joka puolella. Kerroin sinulle kerran siitä kun itse etsin kynää. Etsin intensiivisesti melkein kuukauden ja lopulta aloin jo luopua toivosta – kunnes tajusin että kyniähän on joka puolella! Otin siis yhden käteeni, ja aloin kirjoittaa. Se ei alunperinkään ollut täydellistä; joskus käyttämäni kynät olivat rikki, tuhrivat, tai niistä loppui muste. Mutta sittemmin olen saanut yhä parempia ja parempia kyniä käyttööni! Ja tajusin myös, että niillä kynillä joihin tartuin, saatoin kirjoittaa mitä ikinä halusin. Ihan mitä tahansa, koska kynä kädessäni voisin luoda kokonaisia uusia maailmoja vain kirjoittamalla ne todeksi. Ja niin aloin luoda itseäni, ja kirjoittaessani tulin itsekseni. --- Muotoillakseni asian toisin, ehkä elämäsi ei olekaan vain tarina, vaan muistilehtiö johon olet tehnyt muistiinpanoja elämäsi varrella. On rajattomasti asioita, joista voit kirjoittaa! Ihmiset saattavat reagoida kirjoittamiisi asioihin epätoivotuillakin tavoilla, mutta loppujen lopuksi vain itse kirjailijan tyytyväisyydellä on väliä. --- Ehkäpä se mitä yritän sanoa on, että voit valita kuka olet – sen sijaan että yrittäisit selvittää keneksi olet sattunut tulemaan.”

Kynäteoriakielellä siis: mä koen tarvitsevani aikaa. Aikaa testata läpi kaikki kokoelmani kynät voidakseni päättää mistä niistä pidän, ja huomatakseni mitkä ovat rikkinäisiä tai kuivuneet. Aikaa löytääkseni rohkeutta kaivaa hienoimmat kynäni varastosta ja tuoda ne viimein päivänvaloon, rohkeutta olla piilottelematta asioita jotka olen kirjoittanut kynillä joita rakastan, ja rohkeutta oikeasti luopua vanhoista kynistä jotka ovat rikki tai joita en vain tahdo enää käyttää, sen sijaan että säilyttäisin niitä kalleimpina aarteinani. Aikaa oppiakseni sanomaan ”ei” lähelläni oleville ihmisille, jotka tuputtavat omia kyniään käytettäväkseni. Ja koska tiedän että jokaiselle meistä on annettu vain yksi muistilehtiö, tarvitsen aikaa oppiakseni hyväksymään ne rumat ja vaikeat asiat jotka olen joskus kirjoittanut, antanut muiden kirjoittaa tai jotka on kirjoitettu ilman lupaani, mutta jotka yhtä kaikki eivät kuitenkaan ole enää pyyhittävissä poiskaan. Tarvitsen myös aikaa antaakseni Isän vakuuttaa sydämelleni, ettei sillä ihan aikuisten oikeasti ole mitään merkitystä pitävätkö muut siitä mitä itselleni kirjoitan vai eivät. Olen samaa mieltä siitä, että jokainen voi päättää kuka tahtoo olla sen sijaan että yrittäisi vain keksiä keneksi on tullut, mutta mä olen myös erittäin huono tekemään päätöksiä – joten tarvitsen aikaa siihenkin.

Noin kolmen tunnin kuluttua mun pitäisi istua autossa matkalla tukkoisaan pääkaupunkiimme, ja koska tämä yö on selvästi jäämässä unettomaksi, mä taidan tästä mennä suihkuun, tiskaamaan, arpomaan huomista asukokonaisuutta, ruokkimaan hamsterini, hurruttelemaan smoothieta – ja kaiken tämän keskellä yrittää uskoa, toivoa ja rukoilla, että maailmassa on mulle tarpeeksi aikaa jäljellä.