Tässä sitä nyt sitten ollaan

 

Ajatus bloggaamisesta on muhinut mun päässä jo aikamoisen tovin. Vuosia, oikeastaan. Ai, miksikö vasta nyt? No kun piti tehdä niin paljon niin suuria päätöksiä! Eikä sellaset tunnetusti oo mun vahvinta alaa. Suomeksi vai englanniksi? Nimellisenä vai anonyyminä? Jostain tietystä aiheesta vai kaikesta falafelin ja Star Warsin välillä? Kirja- vai puhekielellä? Mikä sensuuritaso? Ja se helposti ahdistuvalle kontrollifriikille vaikealaatuisin kysymys – blogin nimi?

Kuten kuvasta näkyy, valitsin suomen, nimellisyyden (miksi ketään tuntematonta kiinnostaisi mun aivoitukset, kun tuskin tutuistakaan löytyy montaa, jotka eivät jo facebook-statusteni ansiosta koe olevansa tarpeeksi informoituja?), tajunnanvirran (mikä se yksi ja ainoa pyhä aihe muka olisi?), sekavan kielen (ketä mä yritän huijata? Oon muutenkin sekava, tottakai tässäkin asiassa pitää saada sotkea!), sensuurin heitin nurkkaan ja nimeksi poimin vuosien takaisen tekotaiteellisen oivalluksen, joka jostain syystä tuntui just passelilta. Ja onhan se nyt symbolinen as f***! < nurkka

Ai, miksikö just nyt? Jaa. Se on täysin tän syksyn vika.

Samalla kun kaikki tää työttömyys on yrittänyt repiä musta viimeisiäkin täysjärkisyyden rippeitä, on mulla tässä syksyn mittaan ollut myös melko paljon – liikaakin, joku voisi sanoa – aikaa ajatella. Ajatella kaikkea mahdollista; niitä harmaimpia arkipäiväisyyksiä ja synkimpiä syntyjä syviä, kaikkea näkyvää ja näkymätöntä, buutseja ja puolukoita. Elämää ennen tätä syksyä, elämää paraikaa, elämää jossain tulevien kuunkiertojen jälkeen. Oon saanut nauttia tietämättömyydestä, päivien arvaamattomuudesta ja loputtomilla mahdollisuuksilla leikittelystä. Oon oppinut paljon luottamuksesta ja luovuttamisesta! Toisaalta taas Mr. Elämä on hetkittäin hiipinyt vierelle tuntuen jokseenkin mitäänsanomattomalta. Useita tunteja on tullut vietettyä maaten lattialla meritähtiasennossa, istuen tulikuuman suihkun alla ilman valoja aamuyöllä, seisten viilenevässä syysilmassa yrittäen hoputtaa ruskan tuloa ajatuksen voimalla.. Elämä maistuu tosi hyvältä, mut samalla tuntuu, ku oisin ajanut risteykseen joka on niin sakean sumun peitossa, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää pysäyttää auto tienvarteen ja naksauttaa hätävilkut päälle. Ois vaan tosi, tosi kiva tietää mihin suuntaan kannattaisi jatkaa, jotta vois vaan ihailla sitä taiteellisen näköistä ohkaista peltosumua, jota kaikki aina herää/valvoo valokuvaamaan.

Bloggaaminen lähtee käyntiin siis sen elämäturhauman voimin, jossa rämmin just nyt. Mikäli joku tänne eksyi ja aikoo eksyä uudelleekin – suosittelen varautumaan henkisesti (myös fyysisesti, jos satut asumaan ihan naapurissa) kaiken maailman sanaoksennuksiin, koska mä todella vaan tarvin paikan minne vuodattaa mun tajunnanvirtaa!