Velikullat

 

Mä oon viime aikoina miettinyt veljeyttä aika paljon. En mitään sellaista yo bro wadaaap -meininkiä tai jotain vapaus, veljeys ja tasa-arvo -kansanliikkeitä, vaan ihan oikeeta, aitoa veljeyttä. Edeltävällä viikolla me levitettiin äitin kanssa mun lapsuus pitkin meijän sekaista olohuonetta – siinä se sitten oli: vangittuna kulahtaneisiin, naurettavan huonosti rajattuihin vinohorisonttisiin paperikuviin, joista säälittävän monessa näkyi jossakin reunassa lähikuva jommankumman vanhempani sormenjäljestä. Ihan niin kuin nykypäivänäkin, mun silmäkulmista pakeni nauravia kyyneleitä ihmetellessäni minkälaisiin sfääreihin mun naama kykeneekään vääntäytymään.. Mutta lohduton itku pitkästä ilosta ei myöskään ollut lopulta kaukana – ja yksistään siksi, että mun isoveikka on vaan oikeesti ollut maailmankaikkeuden sulosin muksu. Siis oikeesti ai että, oisitte nähny sen. Ei ihme, että kolmevuotiaana ilmoitin napakasti meneväni sen kanssa naimisiin. Harmi, ettei se enää oo yhtä syötävän söpö! Noh, vitsivitsi. (Ei oikeesti.)

Biologisia veljiähän mulla on siis vaan yksi ja ainoa, ja onhan veri vettä sakeampaa - mutta voin vaan huokaista syvästä onnesta liikuttuneena ennen kuin ilmoitan että niitä vesiveljiä onkin sitten vähän enemmän kuin keskimäärin one man bandeissa jäseniä. Onneksi.

No, mitä se veljeys sitten on? Jaa-a. En nyt ala veriveljeyttä tässä purkamaan – se kun taitaa olla melko yksilöllistä itse kullekin sisarusparille – mutta se, mitä ei-biologiset veljet mulle merkitsee, on mitä toivon osaavani pukea sanoiksi. Oon ajatellut tätä paljon, aikoja sitten ja siitä asti melko säännöllisesti, mutta tovi sitten Suomen Perslävessä viikonloppua viettäessäni mua muistutti tästä muutama etuoikeutettu hetki, joita sain veljieni seurassa viettää.

Jotkut vesiveljistä on kuin pikkuveljiä, jotkut taas on selkeesti isoja veljiä, jotkut on vähän molempia ja jotkut on epämääräisesti jotakin tältä väliltä. Joidenkin hiuksia voi pörrötellä ilman että saa turpiinsa, niiden kylkiä voi hellästi tökkiä saaden ne hihittämään, niiden kanssa voi vähän painia, riehua ja tuntea elävänsä, niille voi puolivakavissaan märmättää, ladella sääntöjä ja uhkavaatimuksia, kuin olisi muka oikeutettu tällaiseen toimintaan. Joidenkin kainaloon voi piiloutua, niitä voi halia ja rutistella, niille voi itkeä elämäänsä ja kertoa rehellisesti miksi tekee mieli repiä hiuksia päästään tuskallisesti yksitellen, niiden kanssa rukoillaan, jaetaan unelmia, elämää ja elämää suurempia kohteliaisuuksia. Joidenkin lähellä on yksinkertaisesti yliluonnollisen helppo hengittää, niiden kaikki sanat saa nauramaan, ne aina dissaa sua ja hakkaa sut korttipeleissä, niiden kanssa voi pelata pleikkapelejä vaikkei edes osaa, niille pitää tehdä teetä ja niiden jäljet joutuu siivoamaan, mutta kaiken saa tehdä aidosti ilolla ja kevein sydämin. Monia näistä asioista voisi kai kutsua ystävyydeksikin, mutta mun mielestä ne on veljeyttä.

Se mikä kaikkia veljiä yhdistää – niin perheyhteyteen syntyneitä kuin matkan varrelta löytyneitäkin – on turvallisuus. Tää saattaa kuulostaa överitunteelliselta ja ihan sekopäiseltä, mutta mulle veljet on maailman turvallisimpia ihmisiä. Veljet tuo mulle jotakin Jeesuksesta ihan lähelle, kaikessa mitä ne on ja mitä elämä niiden kanssa on. Turvallisimpia on ne veljet, joista ei tarvii koskaan empiä että tykkääköhän toi musta tästä ja tuosta jutusta huolimatta – niiden seurassa voi parhaimmillaan tuntea voivansa joka hetki olla just sitä mitä on ja millä tuulella on, ja silti tietää olevansa rakastettu. Veljissä parasta on se, että ne on just niitä – veljiä. Ei enempää eikä vähempää. Oon aivan mielettömän kiitollinen kaikista mun veljistä! Tunnistatte kyllä itsenne. Jos ykskään velikulta eksyi tätä lukemaan, niin tiedä, että mä rakastan sua.