Ruskarakkaus

Syksy on yleinen valituksen aihe: ”noku kaikki on ankeeta, pimeetä, kylmää, märkää, synkkää, loskasta, harmaata ja kaikin puolin ihan vehkeestä.” Syksy on myös monelle henkisesti rankkaa aikaa – kesällinen vapaudentunne survotaan takaisin arjen muotteihin, aivot heräävät pikkuhiljaa hoksaamaan ettei maailma enää tulvikaan valoa lähes ympärivuorokautisesti, Harmaat Herrat hiippailevat ympäriinsä minuutteja näpistellen, monet uudet asiat marssivat äkäisesti paikalle vaatien totuttautumaan itseensä. Onhan se totta, että syksyn aikana päivät kutistuvat kasaan, arki tuntuu luonnottoman kiireiseltä, pelkässä puolihihaisessa ei enää pärjää lottoamatta itselleen kuolemantautia, taivaalta ripsii mitä märkää milloinkin – ja lopulta kaikki jää paljaaksi, synkeäksi ja harmaaksi. Mutta kun! Tätä vuotuista maailmanloppuahan edeltää kaunein prosessi mitä kuvitella saattaa - luonto suorittaa iltarutiininsa käydessään lepäämään ansaituille talviunilleen, herra Aurinko maalaa kaiken laskujensa mukaan, ilma itse suihkuttelee ympäriinsä maagista eau de Syysiltaa. Jos on silmät päässä ja näköaisti skulaa, niin miten voi olla rakastamatta syksyä? Itsehän rastittaisin ”ei sitten mitenkään!” -huudahduksen edessä nököttävän ruutusen.

Kaikilla vuodenajoilla on miinuksensa ja plussansa - pimeytensä ja kimalluksensa, loskansa ja hiirenkorvansa, itikkansa ja pitkät iltansa. Aina niinä viikkoina, kun eletään itse kunkin vuodenajan parasta just nyt -aikaa, saatan minäkin sortua lainaamaan erästä ihmeen kaupalla sukupuutolta välttynyttä sanontaa: ”on lottovoitto syntyä Suomeen!” Kaikkein eniten iloa, onnea, autuutta ja #mitänäitänyton mulle kumminkin tuottaa syksy. Ihana syksy! Ah.

Rakastan syksyssä hyvin pitkälti kahdeksaakymmentäyhdeksää prosenttia sen ominaisuuksista. Mun mielestä on maailman parasta saada kaivaa esille mummun ja muiden supersankareiden rikastuttama villasukkakokoelma, perunasäkkipipot, spurguhansikkaat, eriparilapaset, astetta muhkummat huivit ja teräskärkiset aitonahkaiset mummonpotkimismaiharit. On parasta kuurata pilttipurkit kirkkaiksi ja roiskia niitä sitten kynttilälaseiksi ympäri kämppää. On parasta kahden hutiinajon jälkeen löytää perille salaiseen sienipaikkaan ja viilettää sitten apajalta toiselle sienenkuvat silmissä vilkkuen, kunnes ei erota enää puitakaan ilman taskulamppua. On parasta kääriytyä peittoihin ja viltteihin toisessa tassussa hyvä kirja ja toisessa isoin löydettävissä oleva teemuki. Ja jos nenä ei satu olemaan tukossa, on parasta kävellä auringonlaskun sävyttämässä syysillassa, potkia mummojen sijasta kahisevia vaahteranlehtiä, ihmetellä Isin taideteoksia ja vaan hengittää sisäänsä sanoinkuvaamattoman syksyn ydintuoksua.

Jos mulla ois kunnon kamppeet ja hippunenkaan minkään muotoista tekniikallista tietotaitoa, viettäisin kaikki hetket, joina en tee jotakin edellämainituista, valokuvaten. Menneinä vuosina oon kyllä puutteista huolimattakin yrittänyt panostaa – oon useasti suunnitellut pyytäväni isäpuolen järkkäriä lainaksi ja pyhittäväni kokonaisia vuorokausia kuvaamiselle. Rouvat Kiire, Sade ja Paennut Valo (no joojoo, ei se syksy aina oo niin idyllinen) ovat vain aina onnistuneet asettumaan ikävästi minun ja hyvien aikomusteni väliin, saaden ruskan tähtihetket minun salamavalojeni räiskeessä valumaan lopulta sormieni väleistä viemäriputkistoihin. Kuluvana vuonna olen pyrkinyt lähinnä parhaani mukaan pahoinpitelemään näitä henkeäsalpaavia maisemia omenanpalasellani sekä mielivaltaisesti valottavalla vanhalla pokkarillani, ja niiden tuottamiin instagram-lootiin päätänkin tämänkertaisen rakkaudentunnustukseni: