Ruskarakkaus

Syksy on yleinen valituksen aihe: ”noku kaikki on ankeeta, pimeetä, kylmää, märkää, synkkää, loskasta, harmaata ja kaikin puolin ihan vehkeestä.” Syksy on myös monelle henkisesti rankkaa aikaa – kesällinen vapaudentunne survotaan takaisin arjen muotteihin, aivot heräävät pikkuhiljaa hoksaamaan ettei maailma enää tulvikaan valoa lähes ympärivuorokautisesti, Harmaat Herrat hiippailevat ympäriinsä minuutteja näpistellen, monet uudet asiat marssivat äkäisesti paikalle vaatien totuttautumaan itseensä. Onhan se totta, että syksyn aikana päivät kutistuvat kasaan, arki tuntuu luonnottoman kiireiseltä, pelkässä puolihihaisessa ei enää pärjää lottoamatta itselleen kuolemantautia, taivaalta ripsii mitä märkää milloinkin – ja lopulta kaikki jää paljaaksi, synkeäksi ja harmaaksi. Mutta kun! Tätä vuotuista maailmanloppuahan edeltää kaunein prosessi mitä kuvitella saattaa - luonto suorittaa iltarutiininsa käydessään lepäämään ansaituille talviunilleen, herra Aurinko maalaa kaiken laskujensa mukaan, ilma itse suihkuttelee ympäriinsä maagista eau de Syysiltaa. Jos on silmät päässä ja näköaisti skulaa, niin miten voi olla rakastamatta syksyä? Itsehän rastittaisin ”ei sitten mitenkään!” -huudahduksen edessä nököttävän ruutusen.

Kaikilla vuodenajoilla on miinuksensa ja plussansa - pimeytensä ja kimalluksensa, loskansa ja hiirenkorvansa, itikkansa ja pitkät iltansa. Aina niinä viikkoina, kun eletään itse kunkin vuodenajan parasta just nyt -aikaa, saatan minäkin sortua lainaamaan erästä ihmeen kaupalla sukupuutolta välttynyttä sanontaa: ”on lottovoitto syntyä Suomeen!” Kaikkein eniten iloa, onnea, autuutta ja #mitänäitänyton mulle kumminkin tuottaa syksy. Ihana syksy! Ah.

Rakastan syksyssä hyvin pitkälti kahdeksaakymmentäyhdeksää prosenttia sen ominaisuuksista. Mun mielestä on maailman parasta saada kaivaa esille mummun ja muiden supersankareiden rikastuttama villasukkakokoelma, perunasäkkipipot, spurguhansikkaat, eriparilapaset, astetta muhkummat huivit ja teräskärkiset aitonahkaiset mummonpotkimismaiharit. On parasta kuurata pilttipurkit kirkkaiksi ja roiskia niitä sitten kynttilälaseiksi ympäri kämppää. On parasta kahden hutiinajon jälkeen löytää perille salaiseen sienipaikkaan ja viilettää sitten apajalta toiselle sienenkuvat silmissä vilkkuen, kunnes ei erota enää puitakaan ilman taskulamppua. On parasta kääriytyä peittoihin ja viltteihin toisessa tassussa hyvä kirja ja toisessa isoin löydettävissä oleva teemuki. Ja jos nenä ei satu olemaan tukossa, on parasta kävellä auringonlaskun sävyttämässä syysillassa, potkia mummojen sijasta kahisevia vaahteranlehtiä, ihmetellä Isin taideteoksia ja vaan hengittää sisäänsä sanoinkuvaamattoman syksyn ydintuoksua.

Jos mulla ois kunnon kamppeet ja hippunenkaan minkään muotoista tekniikallista tietotaitoa, viettäisin kaikki hetket, joina en tee jotakin edellämainituista, valokuvaten. Menneinä vuosina oon kyllä puutteista huolimattakin yrittänyt panostaa – oon useasti suunnitellut pyytäväni isäpuolen järkkäriä lainaksi ja pyhittäväni kokonaisia vuorokausia kuvaamiselle. Rouvat Kiire, Sade ja Paennut Valo (no joojoo, ei se syksy aina oo niin idyllinen) ovat vain aina onnistuneet asettumaan ikävästi minun ja hyvien aikomusteni väliin, saaden ruskan tähtihetket minun salamavalojeni räiskeessä valumaan lopulta sormieni väleistä viemäriputkistoihin. Kuluvana vuonna olen pyrkinyt lähinnä parhaani mukaan pahoinpitelemään näitä henkeäsalpaavia maisemia omenanpalasellani sekä mielivaltaisesti valottavalla vanhalla pokkarillani, ja niiden tuottamiin instagram-lootiin päätänkin tämänkertaisen rakkaudentunnustukseni:

 

  

Velikullat

 

Mä oon viime aikoina miettinyt veljeyttä aika paljon. En mitään sellaista yo bro wadaaap -meininkiä tai jotain vapaus, veljeys ja tasa-arvo -kansanliikkeitä, vaan ihan oikeeta, aitoa veljeyttä. Edeltävällä viikolla me levitettiin äitin kanssa mun lapsuus pitkin meijän sekaista olohuonetta – siinä se sitten oli: vangittuna kulahtaneisiin, naurettavan huonosti rajattuihin vinohorisonttisiin paperikuviin, joista säälittävän monessa näkyi jossakin reunassa lähikuva jommankumman vanhempani sormenjäljestä. Ihan niin kuin nykypäivänäkin, mun silmäkulmista pakeni nauravia kyyneleitä ihmetellessäni minkälaisiin sfääreihin mun naama kykeneekään vääntäytymään.. Mutta lohduton itku pitkästä ilosta ei myöskään ollut lopulta kaukana – ja yksistään siksi, että mun isoveikka on vaan oikeesti ollut maailmankaikkeuden sulosin muksu. Siis oikeesti ai että, oisitte nähny sen. Ei ihme, että kolmevuotiaana ilmoitin napakasti meneväni sen kanssa naimisiin. Harmi, ettei se enää oo yhtä syötävän söpö! Noh, vitsivitsi. (Ei oikeesti.)

Biologisia veljiähän mulla on siis vaan yksi ja ainoa, ja onhan veri vettä sakeampaa - mutta voin vaan huokaista syvästä onnesta liikuttuneena ennen kuin ilmoitan että niitä vesiveljiä onkin sitten vähän enemmän kuin keskimäärin one man bandeissa jäseniä. Onneksi.

No, mitä se veljeys sitten on? Jaa-a. En nyt ala veriveljeyttä tässä purkamaan – se kun taitaa olla melko yksilöllistä itse kullekin sisarusparille – mutta se, mitä ei-biologiset veljet mulle merkitsee, on mitä toivon osaavani pukea sanoiksi. Oon ajatellut tätä paljon, aikoja sitten ja siitä asti melko säännöllisesti, mutta tovi sitten Suomen Perslävessä viikonloppua viettäessäni mua muistutti tästä muutama etuoikeutettu hetki, joita sain veljieni seurassa viettää.

Jotkut vesiveljistä on kuin pikkuveljiä, jotkut taas on selkeesti isoja veljiä, jotkut on vähän molempia ja jotkut on epämääräisesti jotakin tältä väliltä. Joidenkin hiuksia voi pörrötellä ilman että saa turpiinsa, niiden kylkiä voi hellästi tökkiä saaden ne hihittämään, niiden kanssa voi vähän painia, riehua ja tuntea elävänsä, niille voi puolivakavissaan märmättää, ladella sääntöjä ja uhkavaatimuksia, kuin olisi muka oikeutettu tällaiseen toimintaan. Joidenkin kainaloon voi piiloutua, niitä voi halia ja rutistella, niille voi itkeä elämäänsä ja kertoa rehellisesti miksi tekee mieli repiä hiuksia päästään tuskallisesti yksitellen, niiden kanssa rukoillaan, jaetaan unelmia, elämää ja elämää suurempia kohteliaisuuksia. Joidenkin lähellä on yksinkertaisesti yliluonnollisen helppo hengittää, niiden kaikki sanat saa nauramaan, ne aina dissaa sua ja hakkaa sut korttipeleissä, niiden kanssa voi pelata pleikkapelejä vaikkei edes osaa, niille pitää tehdä teetä ja niiden jäljet joutuu siivoamaan, mutta kaiken saa tehdä aidosti ilolla ja kevein sydämin. Monia näistä asioista voisi kai kutsua ystävyydeksikin, mutta mun mielestä ne on veljeyttä.

Se mikä kaikkia veljiä yhdistää – niin perheyhteyteen syntyneitä kuin matkan varrelta löytyneitäkin – on turvallisuus. Tää saattaa kuulostaa överitunteelliselta ja ihan sekopäiseltä, mutta mulle veljet on maailman turvallisimpia ihmisiä. Veljet tuo mulle jotakin Jeesuksesta ihan lähelle, kaikessa mitä ne on ja mitä elämä niiden kanssa on. Turvallisimpia on ne veljet, joista ei tarvii koskaan empiä että tykkääköhän toi musta tästä ja tuosta jutusta huolimatta – niiden seurassa voi parhaimmillaan tuntea voivansa joka hetki olla just sitä mitä on ja millä tuulella on, ja silti tietää olevansa rakastettu. Veljissä parasta on se, että ne on just niitä – veljiä. Ei enempää eikä vähempää. Oon aivan mielettömän kiitollinen kaikista mun veljistä! Tunnistatte kyllä itsenne. Jos ykskään velikulta eksyi tätä lukemaan, niin tiedä, että mä rakastan sua.