Kahdeskymmenestoinen luku

Se, jossa toivottavasti kerrotaan elämäni elementtien heittävän kärrynpyörää, epätietoisuuden sumun väistyvän ja pulppuavien naurun, onnellisuuden ja rakkauden ajavan pelon möröt maan syvimpiin rakosiin.

Time to crash into the sun, time to be your 21

Time to dream that love will last, time to drive my car too fast
Time to walk before I run, time to be, oh time to be your 21

Yllä möllöttävät kuvat on napattu heti havahduttuani tähän (epätavallisen aikaiseen, saanen huomauttaa) aamuun, jolloin syntymästäni on tullut kuluneeksi 21 vuotta. Kaksikymmentäyksi pitkää ja toisaalta niin lyhyttä vuotta, joiden jäljiltä minun pitäisi muka olla oikeasti aikuinen. No, tässäpä monelle varmasti kovin yllättävä uutinen: en ole, lälläslää. Ainakaan ei melkein-yhtään tunnu siltä. Tai ehkäpä olenkin aikuinen, mutta vain leikisti, väliaikaisesti välillä ja vain niissä pakollistakin pakollisemmissa asioissa. Lapseus on mussa nakutettuna todella syvälle, kun aikuisuus taas on kaukaista ja koppuraista. Onneksi mun lähipiirissä on valtavasti ikinuoria esimerkki-ihmisiä, jotka on osoittaneet mulle että aikuisuudessa voi pärjätä ihan hyvin, vaikka välillä hyppisikin hysteerisesti seinille, julkitoisi asiatonta huumorintajuaan verbaalisesti, nauraisi maailman väärimmissä kohdissa / itkisi ihan syyttä, pitkittäisi virallisten puheluiden soittamista tai vaikkei koskaan kieltäytyisikään Disney-elokuvista, muumijaksoista tai jäätelöstä – niin että en mäkään sitten taida viitsiä turhan massavia paineita tästä koko aikuistumis-jupakasta ottaa. "You are only young once, but you can stay immature indefinitely!” Aamen oikeesti.

Taannoin (olipas mummoisa sana) eräs ystäväni luki minulle kirjeen jonka oli kirjoittanut sille itselleen, joka oli ollut vuosi sitten. Jaa, mitäkö minä olisin halunnut sanoa itselleni kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni? No vaikka että hei, pysähdy nyt nainen edes hetkeksi kuuntelemaan itseäsi sen sijaan että vain päättäisit kuka sinun muka pitäisi olla, ja sitten käyttäisit kaiken aikasi yrittämällä täyttää niitä vääriä, eriparisia ja nurinkurisesti jaloissa olevia saappaita. Hei, maailma ei lopu vaikka jotkut ihmiset erkanisivatkin kauemmaksi arjestasi. Hei, anna itsellesi lupa muuttua, äläkä venaile muiden suostumusta – älä myöskään pyytele olemassaoloasi anteeksi koko ajan, sitä inhoavat kaikki osapuolet ihan yksissä tuumin. Hei, sulla on oikeus yrittää tulla onnelliseksi, samoin kun sulla on myös oikeus itkeä jos itkettää ja raivota jos vituttaa – ”never waste a good reaction!”. Hei, harkitse edes sitä vaihtoehtoa että ihmiset sun ympärillä ei yritä kusettaa sua kun ne sanoo että rakastaa. Hei oikeesti, uskalla, heittäydy, avaa suusi, oo rohkeampi! Hei, hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä. Viimeisen sanoisin ihan kiusallani, koska tiedän että se jäisi raivostuttavana korvamatona pesimään päähäni ainakin viikoksi.

Katsellessani näitä heiheitä tajuan, että prikulleen samoja asioita (paitsi ehkä tosiaan tuota viimeistä) saisin yhä vain edelleen paukutella menemään jäärään päähäni jokaisena aamuna, johon silmäni avaan. Oon mä paljon asioita oppinutkin, mutta suht monta suht krusaalia juttua hengailee edelleen ihan kasuaalisti tuolla ”to learn” -listan kärkipäässä. Toivottavasti tuo lista näyttäisi ensi vuonna erilaiselta, toivottavasti osaisin kirjoittaa kahdennenkymmenennentoisen lukuni paremmin kuin aiempani, toivottavasti osaisin vihdoin nauttia mun elämästä! Tai ähh, tässä mitään kynttilöitä olla puhaltelemassa tai tähdenlentoja bongailemassa – mä lupaan, että ensi vuonna toi lista näyttää erilaiselta. Mä aion kirjoittaa tästä luvusta paremman kuin mistään aiemmasta. Mä aion osata nauttia mun elämästä, niin arjesta kuin erityisistäkin päivistä – kuten esimerkiksi syntymäpäivästä. Ja mä aion aloittaa tänään.

Kynäteoria

Tänään (eilen) täällä satoi ensilumi - siis ensimmäinen kunnollinen, maan valkeaksi jättävä, useampisenttinen ensilumi. Taloyhtiön tädit viritteli pihavalot meijän takapihan pensasrisukkoon, mun auto alkoi näyttää siltä että tarvin lapion jos tahdon vielä jonain päivänä liikkua sillä jonnekin, ja mä istuin mun makuuhuoneen ikkunalaudalla vilttiin kääriytyneenä, katsellen lumen hiljallista tippumista aamun siniseen hetkeen James Bluntin laulaessa postikorteista. Ruskaonnellisuudestani on siis tainnut tovi vierähtää – ja niin myös mun viimeisestä blogitekstistäkin.

Ei ole kyse siitä että alkuinnostukseni olisi hiipunut olemattomiin tai siitä ettei vain olisi ollut mitään sanottavaa, mulla on vaan ollut joku ihan jäätävä writer's block meneillään. Aivot surisee enkä saa pysäytettyä yhtäkään mun ajatuksista kyselläkseni siltä kuulumisia – ”my thoughts are like stars I cannot fathom into constellations” and all that crap. Mä aloitin tän blogin mainitsemalla turhaumista joille tää syksy on mut esitellyt, ja nyt mä haluaisin tarkentaa yhteen turhaumaan josta en ole päässyt hetkeksikään eroon sitten ensikättelyiden. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä, maailmankaikkeuden suurin klisee: Itsensä Etsiminen. Jep, mä olen kahlannut, räpiköinyt ja vellonut kuukausia myrskyisissä itsekriiseissä etsien vastauksia kysymyksiin kuten: Mistä mä tykkään? Mitä mä haluan? Kuka hitto mä edes olen?! Itse en ole osannut nimetä tätä turhaumaa muuten kuin em. raadollisilla kliseillä, mutta onneksi erään ystäväni absolutely brillianteissa aivoissa punoutui loistava vertauskuva mun tilanteesta – ja sitä mä kutsun kynäteoriaksi. Tämän metaforan alkuperäiskielihän on siis englanti, mutta koska tein päätöksen yrittää rakastua mun äidinkieleen bloggaamalla suomeksi, niin täältä pesee – tuoreena tarjoiltua vapaata käännöstyötä:

”Tiedätkös, minä ajattelen että itsensä ja olemassaolonsa tarkoituksen etsiminen on vähän niin kuin etsisi kynää. Monesti kun yrittää etsiä, kyniä ei tunnu olevan lähimaillakaan – mutta kun lakkaa etsimästä tai ei enää tarvitsekaan kynää, niitä on joka puolella. Kerroin sinulle kerran siitä kun itse etsin kynää. Etsin intensiivisesti melkein kuukauden ja lopulta aloin jo luopua toivosta – kunnes tajusin että kyniähän on joka puolella! Otin siis yhden käteeni, ja aloin kirjoittaa. Se ei alunperinkään ollut täydellistä; joskus käyttämäni kynät olivat rikki, tuhrivat, tai niistä loppui muste. Mutta sittemmin olen saanut yhä parempia ja parempia kyniä käyttööni! Ja tajusin myös, että niillä kynillä joihin tartuin, saatoin kirjoittaa mitä ikinä halusin. Ihan mitä tahansa, koska kynä kädessäni voisin luoda kokonaisia uusia maailmoja vain kirjoittamalla ne todeksi. Ja niin aloin luoda itseäni, ja kirjoittaessani tulin itsekseni. --- Muotoillakseni asian toisin, ehkä elämäsi ei olekaan vain tarina, vaan muistilehtiö johon olet tehnyt muistiinpanoja elämäsi varrella. On rajattomasti asioita, joista voit kirjoittaa! Ihmiset saattavat reagoida kirjoittamiisi asioihin epätoivotuillakin tavoilla, mutta loppujen lopuksi vain itse kirjailijan tyytyväisyydellä on väliä. --- Ehkäpä se mitä yritän sanoa on, että voit valita kuka olet – sen sijaan että yrittäisit selvittää keneksi olet sattunut tulemaan.”

Kynäteoriakielellä siis: mä koen tarvitsevani aikaa. Aikaa testata läpi kaikki kokoelmani kynät voidakseni päättää mistä niistä pidän, ja huomatakseni mitkä ovat rikkinäisiä tai kuivuneet. Aikaa löytääkseni rohkeutta kaivaa hienoimmat kynäni varastosta ja tuoda ne viimein päivänvaloon, rohkeutta olla piilottelematta asioita jotka olen kirjoittanut kynillä joita rakastan, ja rohkeutta oikeasti luopua vanhoista kynistä jotka ovat rikki tai joita en vain tahdo enää käyttää, sen sijaan että säilyttäisin niitä kalleimpina aarteinani. Aikaa oppiakseni sanomaan ”ei” lähelläni oleville ihmisille, jotka tuputtavat omia kyniään käytettäväkseni. Ja koska tiedän että jokaiselle meistä on annettu vain yksi muistilehtiö, tarvitsen aikaa oppiakseni hyväksymään ne rumat ja vaikeat asiat jotka olen joskus kirjoittanut, antanut muiden kirjoittaa tai jotka on kirjoitettu ilman lupaani, mutta jotka yhtä kaikki eivät kuitenkaan ole enää pyyhittävissä poiskaan. Tarvitsen myös aikaa antaakseni Isän vakuuttaa sydämelleni, ettei sillä ihan aikuisten oikeasti ole mitään merkitystä pitävätkö muut siitä mitä itselleni kirjoitan vai eivät. Olen samaa mieltä siitä, että jokainen voi päättää kuka tahtoo olla sen sijaan että yrittäisi vain keksiä keneksi on tullut, mutta mä olen myös erittäin huono tekemään päätöksiä – joten tarvitsen aikaa siihenkin.

Noin kolmen tunnin kuluttua mun pitäisi istua autossa matkalla tukkoisaan pääkaupunkiimme, ja koska tämä yö on selvästi jäämässä unettomaksi, mä taidan tästä mennä suihkuun, tiskaamaan, arpomaan huomista asukokonaisuutta, ruokkimaan hamsterini, hurruttelemaan smoothieta – ja kaiken tämän keskellä yrittää uskoa, toivoa ja rukoilla, että maailmassa on mulle tarpeeksi aikaa jäljellä.

Ruskarakkaus

Syksy on yleinen valituksen aihe: ”noku kaikki on ankeeta, pimeetä, kylmää, märkää, synkkää, loskasta, harmaata ja kaikin puolin ihan vehkeestä.” Syksy on myös monelle henkisesti rankkaa aikaa – kesällinen vapaudentunne survotaan takaisin arjen muotteihin, aivot heräävät pikkuhiljaa hoksaamaan ettei maailma enää tulvikaan valoa lähes ympärivuorokautisesti, Harmaat Herrat hiippailevat ympäriinsä minuutteja näpistellen, monet uudet asiat marssivat äkäisesti paikalle vaatien totuttautumaan itseensä. Onhan se totta, että syksyn aikana päivät kutistuvat kasaan, arki tuntuu luonnottoman kiireiseltä, pelkässä puolihihaisessa ei enää pärjää lottoamatta itselleen kuolemantautia, taivaalta ripsii mitä märkää milloinkin – ja lopulta kaikki jää paljaaksi, synkeäksi ja harmaaksi. Mutta kun! Tätä vuotuista maailmanloppuahan edeltää kaunein prosessi mitä kuvitella saattaa - luonto suorittaa iltarutiininsa käydessään lepäämään ansaituille talviunilleen, herra Aurinko maalaa kaiken laskujensa mukaan, ilma itse suihkuttelee ympäriinsä maagista eau de Syysiltaa. Jos on silmät päässä ja näköaisti skulaa, niin miten voi olla rakastamatta syksyä? Itsehän rastittaisin ”ei sitten mitenkään!” -huudahduksen edessä nököttävän ruutusen.

Kaikilla vuodenajoilla on miinuksensa ja plussansa - pimeytensä ja kimalluksensa, loskansa ja hiirenkorvansa, itikkansa ja pitkät iltansa. Aina niinä viikkoina, kun eletään itse kunkin vuodenajan parasta just nyt -aikaa, saatan minäkin sortua lainaamaan erästä ihmeen kaupalla sukupuutolta välttynyttä sanontaa: ”on lottovoitto syntyä Suomeen!” Kaikkein eniten iloa, onnea, autuutta ja #mitänäitänyton mulle kumminkin tuottaa syksy. Ihana syksy! Ah.

Rakastan syksyssä hyvin pitkälti kahdeksaakymmentäyhdeksää prosenttia sen ominaisuuksista. Mun mielestä on maailman parasta saada kaivaa esille mummun ja muiden supersankareiden rikastuttama villasukkakokoelma, perunasäkkipipot, spurguhansikkaat, eriparilapaset, astetta muhkummat huivit ja teräskärkiset aitonahkaiset mummonpotkimismaiharit. On parasta kuurata pilttipurkit kirkkaiksi ja roiskia niitä sitten kynttilälaseiksi ympäri kämppää. On parasta kahden hutiinajon jälkeen löytää perille salaiseen sienipaikkaan ja viilettää sitten apajalta toiselle sienenkuvat silmissä vilkkuen, kunnes ei erota enää puitakaan ilman taskulamppua. On parasta kääriytyä peittoihin ja viltteihin toisessa tassussa hyvä kirja ja toisessa isoin löydettävissä oleva teemuki. Ja jos nenä ei satu olemaan tukossa, on parasta kävellä auringonlaskun sävyttämässä syysillassa, potkia mummojen sijasta kahisevia vaahteranlehtiä, ihmetellä Isin taideteoksia ja vaan hengittää sisäänsä sanoinkuvaamattoman syksyn ydintuoksua.

Jos mulla ois kunnon kamppeet ja hippunenkaan minkään muotoista tekniikallista tietotaitoa, viettäisin kaikki hetket, joina en tee jotakin edellämainituista, valokuvaten. Menneinä vuosina oon kyllä puutteista huolimattakin yrittänyt panostaa – oon useasti suunnitellut pyytäväni isäpuolen järkkäriä lainaksi ja pyhittäväni kokonaisia vuorokausia kuvaamiselle. Rouvat Kiire, Sade ja Paennut Valo (no joojoo, ei se syksy aina oo niin idyllinen) ovat vain aina onnistuneet asettumaan ikävästi minun ja hyvien aikomusteni väliin, saaden ruskan tähtihetket minun salamavalojeni räiskeessä valumaan lopulta sormieni väleistä viemäriputkistoihin. Kuluvana vuonna olen pyrkinyt lähinnä parhaani mukaan pahoinpitelemään näitä henkeäsalpaavia maisemia omenanpalasellani sekä mielivaltaisesti valottavalla vanhalla pokkarillani, ja niiden tuottamiin instagram-lootiin päätänkin tämänkertaisen rakkaudentunnustukseni:

 

  

Velikullat

 

Mä oon viime aikoina miettinyt veljeyttä aika paljon. En mitään sellaista yo bro wadaaap -meininkiä tai jotain vapaus, veljeys ja tasa-arvo -kansanliikkeitä, vaan ihan oikeeta, aitoa veljeyttä. Edeltävällä viikolla me levitettiin äitin kanssa mun lapsuus pitkin meijän sekaista olohuonetta – siinä se sitten oli: vangittuna kulahtaneisiin, naurettavan huonosti rajattuihin vinohorisonttisiin paperikuviin, joista säälittävän monessa näkyi jossakin reunassa lähikuva jommankumman vanhempani sormenjäljestä. Ihan niin kuin nykypäivänäkin, mun silmäkulmista pakeni nauravia kyyneleitä ihmetellessäni minkälaisiin sfääreihin mun naama kykeneekään vääntäytymään.. Mutta lohduton itku pitkästä ilosta ei myöskään ollut lopulta kaukana – ja yksistään siksi, että mun isoveikka on vaan oikeesti ollut maailmankaikkeuden sulosin muksu. Siis oikeesti ai että, oisitte nähny sen. Ei ihme, että kolmevuotiaana ilmoitin napakasti meneväni sen kanssa naimisiin. Harmi, ettei se enää oo yhtä syötävän söpö! Noh, vitsivitsi. (Ei oikeesti.)

Biologisia veljiähän mulla on siis vaan yksi ja ainoa, ja onhan veri vettä sakeampaa - mutta voin vaan huokaista syvästä onnesta liikuttuneena ennen kuin ilmoitan että niitä vesiveljiä onkin sitten vähän enemmän kuin keskimäärin one man bandeissa jäseniä. Onneksi.

No, mitä se veljeys sitten on? Jaa-a. En nyt ala veriveljeyttä tässä purkamaan – se kun taitaa olla melko yksilöllistä itse kullekin sisarusparille – mutta se, mitä ei-biologiset veljet mulle merkitsee, on mitä toivon osaavani pukea sanoiksi. Oon ajatellut tätä paljon, aikoja sitten ja siitä asti melko säännöllisesti, mutta tovi sitten Suomen Perslävessä viikonloppua viettäessäni mua muistutti tästä muutama etuoikeutettu hetki, joita sain veljieni seurassa viettää.

Jotkut vesiveljistä on kuin pikkuveljiä, jotkut taas on selkeesti isoja veljiä, jotkut on vähän molempia ja jotkut on epämääräisesti jotakin tältä väliltä. Joidenkin hiuksia voi pörrötellä ilman että saa turpiinsa, niiden kylkiä voi hellästi tökkiä saaden ne hihittämään, niiden kanssa voi vähän painia, riehua ja tuntea elävänsä, niille voi puolivakavissaan märmättää, ladella sääntöjä ja uhkavaatimuksia, kuin olisi muka oikeutettu tällaiseen toimintaan. Joidenkin kainaloon voi piiloutua, niitä voi halia ja rutistella, niille voi itkeä elämäänsä ja kertoa rehellisesti miksi tekee mieli repiä hiuksia päästään tuskallisesti yksitellen, niiden kanssa rukoillaan, jaetaan unelmia, elämää ja elämää suurempia kohteliaisuuksia. Joidenkin lähellä on yksinkertaisesti yliluonnollisen helppo hengittää, niiden kaikki sanat saa nauramaan, ne aina dissaa sua ja hakkaa sut korttipeleissä, niiden kanssa voi pelata pleikkapelejä vaikkei edes osaa, niille pitää tehdä teetä ja niiden jäljet joutuu siivoamaan, mutta kaiken saa tehdä aidosti ilolla ja kevein sydämin. Monia näistä asioista voisi kai kutsua ystävyydeksikin, mutta mun mielestä ne on veljeyttä.

Se mikä kaikkia veljiä yhdistää – niin perheyhteyteen syntyneitä kuin matkan varrelta löytyneitäkin – on turvallisuus. Tää saattaa kuulostaa överitunteelliselta ja ihan sekopäiseltä, mutta mulle veljet on maailman turvallisimpia ihmisiä. Veljet tuo mulle jotakin Jeesuksesta ihan lähelle, kaikessa mitä ne on ja mitä elämä niiden kanssa on. Turvallisimpia on ne veljet, joista ei tarvii koskaan empiä että tykkääköhän toi musta tästä ja tuosta jutusta huolimatta – niiden seurassa voi parhaimmillaan tuntea voivansa joka hetki olla just sitä mitä on ja millä tuulella on, ja silti tietää olevansa rakastettu. Veljissä parasta on se, että ne on just niitä – veljiä. Ei enempää eikä vähempää. Oon aivan mielettömän kiitollinen kaikista mun veljistä! Tunnistatte kyllä itsenne. Jos ykskään velikulta eksyi tätä lukemaan, niin tiedä, että mä rakastan sua.

Missä kuusten kuiske soi

 

Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi

Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi

Ja me muistain sankariaikaa, sadun tenhon tunnemme taikaa

kun laulumme yön yli kiirii, ja kun hongat huminoi

Tuli leiskuen nuolevi puuta, hämy verhoo metsän, maan

Jutut kuulemme, huudot, ei muuta, sydän syttyy tuntemaan

Ja me muistain sankariaikaa, sadun tenhon tunnemme taikaa

kun laulumme yön yli kiirii, ja kun hongat huminoi

Ja kun himmenee hiipuva hiillos ja kun lankee lauha yö

viime laulussa harras soi kiitos, Pyhän Yrjön kutsuu työ

Ja me muistain sankariaikaa, sadun tenhon tunnemme taikaa

kun laulumme yön yli kiirii, ja kun hongat huminoi

Eräs monille rakas ystävä täytti vuosia loppunsa nähneellä viikolla, ja sitä kunnioittaakseen kuusihenkinen ryhmä naisihmisiä päätti repäistä ja ajella perjantai-illan hämärissä Iitin uljaisiin metsiin supisuomalaistelemaan, eli saunomaan, sienestämään, grillaamaan makkaraa, juomaan kaupungista asti ämpärillä kannettua vettä, pelkäämään öisillä taskunlampun turvin tehdyillä huussireissuilla, peseytymään järvivedellä ja Erittäin Hienolla suomalaisella... Mökkeilemään. Jo listattujen asioiden lisäksi tämä viikon päättänyt paripäiväinen piti sisällään makunystyröitä miellyttävää mahantäytettä, jännittävähkön vihreän kakkukokemuksen, aamuisia retkiä unimaahan, muutaman elävän kuvan (”Olemme tynnyreissä, siihen tietoni rajoittuvat.” Propseja tippuu ja satelee sille joka tunnistaa pätkän!), hysteeristä nauramista kippuraisessa kasassa lattialla patjasekamelskan keskellä sekä kourallisen vuotavin silmin iLaitteen etukameralla napattuja ryhmäotoksia – näin joitakin elementtejä highlightatakseni. 

Yksissä tuumin iloitsimme siitä että vaikkakin kokonaisvaltainen väsymys saattoi hallita ilmapiiriä hieman optimaalista enemmän, ei se silti haitannut tahtia tarpeeksi syöstäkseen hetkellistä metsäläiskommuuniamme tuhoon. Henkilökohtaisesti iloitsin myöskin siksi, että noin puolikas poppoo jakoi kanssani erään minua kohdanneen kohtalokkaan kohtalon: Ylviksen The Cabin -lurituksen soimisen pakkotoistolla jossain tuolla kuuloelinten välimaastossa. Kaikille jotka eivät ole kyseisen kappaleen musiikkivideon kanssa hieroneet sen lämpimämpää tuttavuutta – suosittelisin tätä erittäinkin toverillisesti!

Mökkielämän funktio on mielestäni erittäin mielenkiintoinen – jokaisella suomalaisella tuntuu olevan kyseiseen touhuun joko viha-, tai viha-rakkaussuhde. Se, kuinka -- ähh, oikeastaan kaikki mitä tahtoisin tähän sarkastisesti puida tai muka-syvällisesti pohdiskella, löytyy tolta Ylviksen videolta, joten voitteko kaikki vaan katsoa sen? Jooko? Jes. Tän postauksen pointti on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että moi olin mökillä, tykkään mökkeilystä, tykkäsin kun pääsin vihdoin sienestämään ja kun laulettiin nuotiolla nostalgisia partioveisuja, Ylvis naurattaa mua ja ketämäyritäntaashuijata oikeesti tahdoin vaan kovasti jakaa vähän omenalaatuisia kuvasia, joten täältä pesee:

 

Tässä sitä nyt sitten ollaan

 

Ajatus bloggaamisesta on muhinut mun päässä jo aikamoisen tovin. Vuosia, oikeastaan. Ai, miksikö vasta nyt? No kun piti tehdä niin paljon niin suuria päätöksiä! Eikä sellaset tunnetusti oo mun vahvinta alaa. Suomeksi vai englanniksi? Nimellisenä vai anonyyminä? Jostain tietystä aiheesta vai kaikesta falafelin ja Star Warsin välillä? Kirja- vai puhekielellä? Mikä sensuuritaso? Ja se helposti ahdistuvalle kontrollifriikille vaikealaatuisin kysymys – blogin nimi?

Kuten kuvasta näkyy, valitsin suomen, nimellisyyden (miksi ketään tuntematonta kiinnostaisi mun aivoitukset, kun tuskin tutuistakaan löytyy montaa, jotka eivät jo facebook-statusteni ansiosta koe olevansa tarpeeksi informoituja?), tajunnanvirran (mikä se yksi ja ainoa pyhä aihe muka olisi?), sekavan kielen (ketä mä yritän huijata? Oon muutenkin sekava, tottakai tässäkin asiassa pitää saada sotkea!), sensuurin heitin nurkkaan ja nimeksi poimin vuosien takaisen tekotaiteellisen oivalluksen, joka jostain syystä tuntui just passelilta. Ja onhan se nyt symbolinen as f***! < nurkka

Ai, miksikö just nyt? Jaa. Se on täysin tän syksyn vika.

Samalla kun kaikki tää työttömyys on yrittänyt repiä musta viimeisiäkin täysjärkisyyden rippeitä, on mulla tässä syksyn mittaan ollut myös melko paljon – liikaakin, joku voisi sanoa – aikaa ajatella. Ajatella kaikkea mahdollista; niitä harmaimpia arkipäiväisyyksiä ja synkimpiä syntyjä syviä, kaikkea näkyvää ja näkymätöntä, buutseja ja puolukoita. Elämää ennen tätä syksyä, elämää paraikaa, elämää jossain tulevien kuunkiertojen jälkeen. Oon saanut nauttia tietämättömyydestä, päivien arvaamattomuudesta ja loputtomilla mahdollisuuksilla leikittelystä. Oon oppinut paljon luottamuksesta ja luovuttamisesta! Toisaalta taas Mr. Elämä on hetkittäin hiipinyt vierelle tuntuen jokseenkin mitäänsanomattomalta. Useita tunteja on tullut vietettyä maaten lattialla meritähtiasennossa, istuen tulikuuman suihkun alla ilman valoja aamuyöllä, seisten viilenevässä syysilmassa yrittäen hoputtaa ruskan tuloa ajatuksen voimalla.. Elämä maistuu tosi hyvältä, mut samalla tuntuu, ku oisin ajanut risteykseen joka on niin sakean sumun peitossa, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää pysäyttää auto tienvarteen ja naksauttaa hätävilkut päälle. Ois vaan tosi, tosi kiva tietää mihin suuntaan kannattaisi jatkaa, jotta vois vaan ihailla sitä taiteellisen näköistä ohkaista peltosumua, jota kaikki aina herää/valvoo valokuvaamaan.

Bloggaaminen lähtee käyntiin siis sen elämäturhauman voimin, jossa rämmin just nyt. Mikäli joku tänne eksyi ja aikoo eksyä uudelleekin – suosittelen varautumaan henkisesti (myös fyysisesti, jos satut asumaan ihan naapurissa) kaiken maailman sanaoksennuksiin, koska mä todella vaan tarvin paikan minne vuodattaa mun tajunnanvirtaa!