Voisin näin alkuun mainostaa olevani
luultavasti paskin blogaaja koskaan, viime merkinnästä kun on
päässyt muutama tovi vierähtämään.. Talking about writer's
block, huh? No, nyt kun tuo toteamus on heitetty ilmoille, mennään asiaan. Tää blogi niiin tulee viemään mut ja mun
maineen (minkä?) täysin rappiolle, ja suunnilleen kahden tunnin päästä
oon varmaan jo viisastunut tarpeeksi katuakseni valintoja joita nyt teen, mutta kuvittelisin kumminkin haluavani paljastaa erään asian: mä oon
yks sellaisista kliseisistä pöytälaatikkorunoilijoista.
Jep, oon kirjotellut tekotaiteellisia,
useimminten rimmaamattomia (modernia
runoutta, anyone?) tekstinpätkiä koko pienen elämäni, vaikkakin mukelona ne oli vielä järkyttävämpiä kuin nyt oletetulla
aikuisiällä. Okei, nyt saattoi olla vähän turhan jyrkkä
itsekritiikkijyrkänne. Toinen paljastus kun on se, että mä
oikeastaan todella tykkään mun runoista, tai ainakin joistain
pienistä osasista joista ne koostuu. Ei käy helppo suomalaisen myöntäminen, mutta juurieni mätänemisen uhalla sanoisin kuitenkin silloin tällöin onnistuvani yllättämään itseni perfektionisti-minääni
miellyttävillä sanaleikeillä, joita joudun jälkikäteen
tuijottelemaan hämmästyneenä: kirjotinks mä oikeesti tän? Kolmas
paljastus: saattaisin kaikkien tyttökirjaihmisten ihaileman
Runotytön häpeään, sillä en kirjaimellisesti kirjoittele
mihinkään romanttiseen piironginlaatikkoon – sen sijaan oon julkaissut yli sata (ohhoh, sepä on monta) runoa
täällä, kaiken mahdollistavassa ja henkeäsalpaavan
rakastettavassa internetin ihmemaassa. En aio osoittaa millään
neonvärisin led-valoin koristellulla nuolikyltillä mitään näppärää pikkuruista mukulakivikatua niiden luo, mutta tarpeeksi
neuvokkaana ihmislapsena ne on kyllä mahdollista löytää –
mikäli pinnistää silmänsä kiinnimmäs kuin koskaan ennen ja
toivoo oikein kovasti! Tai löytää punaiset pikkukengät.
Kaikkien näiden paljastusten pointti
on hyvinkin yksinkertainen: mä rakastan kirjoittaa, oon aina
rakastanut. Yhdellä pätkällä sekavaista aikajanaani mä
suihkuttelin joka ilta kymmenisen sivua tajunnanvirrallani läpimäriksi. (Niiden kierrevihkojen lukeminen aiheuttaa muuten tänä päivänä sen tason myötähäpeää teini-ikäistä itseäni
kohtaan, ettei ole ihme eikä kahdeksaskaan että puutkin mun
ympärillä punastuu syksystä toiseen.) Viimeiseen kahteen vuoteen en oo
kirjoittanut kuin ehkä kuusi ja puoli raakileista runoa – oon
vaan kiertänyt kehää jonkinlaisessa luovuuden autiomaassa. Oikeastaan
kaikki mitä oon kirjoitellut on liian monta facebook-statusta, iso
läjä postikortteja, useita sähköposteja, muutama monsterimaisen pitkä
kirje ja joitakin järjettömimmän aivopierun tittelistä
kilpailevia jääkaappirunouksia niillä kivoilla sanamagneeteilla
mitkä maksaa ihan törkeesti, mutta on vaan
must-have.
Tätä mun kirjoittajamieleni ikiomaa Saharaa voisi kai oikeastaan syyttää tämän blogin syntymästä – vasta vihoviimeistä kertaa kuivuuteen kyllästyttyäni päätin näet pakottautua liimailemaan hiekanjyvistä itselleni keidasta tänne autiomaan keskustan länsiosiin. Viimeksi kuluneina kuukausina oon palannut kirjoittamisen äärelle, ja vuodattanut kyynelpuroja kynäni lähettämien savumerkkien sekaan tajutessani miten paljon oonkaan tätä kaivannut! Elämä on ollut tietynlaista vuoristorataa nyt jonkin aikaa, ja tahtoisinkin päättää tämän keitaallakäyntini jakamalla vaatimattomalle ja sairaalloisen itsekriittiselle suomalaiselle täysin epätyypillisen häpeämättömällä tavalla uusimman tajunnanvirtaukseni – täältä pesee:
Tätä mun kirjoittajamieleni ikiomaa Saharaa voisi kai oikeastaan syyttää tämän blogin syntymästä – vasta vihoviimeistä kertaa kuivuuteen kyllästyttyäni päätin näet pakottautua liimailemaan hiekanjyvistä itselleni keidasta tänne autiomaan keskustan länsiosiin. Viimeksi kuluneina kuukausina oon palannut kirjoittamisen äärelle, ja vuodattanut kyynelpuroja kynäni lähettämien savumerkkien sekaan tajutessani miten paljon oonkaan tätä kaivannut! Elämä on ollut tietynlaista vuoristorataa nyt jonkin aikaa, ja tahtoisinkin päättää tämän keitaallakäyntini jakamalla vaatimattomalle ja sairaalloisen itsekriittiselle suomalaiselle täysin epätyypillisen häpeämättömällä tavalla uusimman tajunnanvirtaukseni – täältä pesee:
Mikä maa mikä
valuutta
Sängyn pohjalla niin syvällä että melkein alla
lähtökuopassani matkatavaralistaa nikkaroiden
dissosiaatioon kurkottuu kaipauksen käärinliina
lapsuuden säröistä piirtyy hallusinaatioiden keidas
Jossakin ei tarvitse aikuistua eikä rakastaa, kuulin
Mikä mikä mikä mikä mikä ihmeen maa
pilkottaa takana pikkuisen maailmanlopun
mistä tähtien järjestysluvuttaminen aloitetaan
kumman taivaan rannassa sarastus asustaa
Ollaanko jo perillä ollaanko ollaanko jo perillä
kauanko vielä, montako Pikku Kakkosta
Haittaako jos unohdin hammasharjan?
lähtökuopassani matkatavaralistaa nikkaroiden
dissosiaatioon kurkottuu kaipauksen käärinliina
lapsuuden säröistä piirtyy hallusinaatioiden keidas
Jossakin ei tarvitse aikuistua eikä rakastaa, kuulin
Mikä mikä mikä mikä mikä ihmeen maa
pilkottaa takana pikkuisen maailmanlopun
mistä tähtien järjestysluvuttaminen aloitetaan
kumman taivaan rannassa sarastus asustaa
Ollaanko jo perillä ollaanko ollaanko jo perillä
kauanko vielä, montako Pikku Kakkosta
Haittaako jos unohdin hammasharjan?