Kahdeskymmenestoinen luku

Se, jossa toivottavasti kerrotaan elämäni elementtien heittävän kärrynpyörää, epätietoisuuden sumun väistyvän ja pulppuavien naurun, onnellisuuden ja rakkauden ajavan pelon möröt maan syvimpiin rakosiin.

Time to crash into the sun, time to be your 21

Time to dream that love will last, time to drive my car too fast
Time to walk before I run, time to be, oh time to be your 21

Yllä möllöttävät kuvat on napattu heti havahduttuani tähän (epätavallisen aikaiseen, saanen huomauttaa) aamuun, jolloin syntymästäni on tullut kuluneeksi 21 vuotta. Kaksikymmentäyksi pitkää ja toisaalta niin lyhyttä vuotta, joiden jäljiltä minun pitäisi muka olla oikeasti aikuinen. No, tässäpä monelle varmasti kovin yllättävä uutinen: en ole, lälläslää. Ainakaan ei melkein-yhtään tunnu siltä. Tai ehkäpä olenkin aikuinen, mutta vain leikisti, väliaikaisesti välillä ja vain niissä pakollistakin pakollisemmissa asioissa. Lapseus on mussa nakutettuna todella syvälle, kun aikuisuus taas on kaukaista ja koppuraista. Onneksi mun lähipiirissä on valtavasti ikinuoria esimerkki-ihmisiä, jotka on osoittaneet mulle että aikuisuudessa voi pärjätä ihan hyvin, vaikka välillä hyppisikin hysteerisesti seinille, julkitoisi asiatonta huumorintajuaan verbaalisesti, nauraisi maailman väärimmissä kohdissa / itkisi ihan syyttä, pitkittäisi virallisten puheluiden soittamista tai vaikkei koskaan kieltäytyisikään Disney-elokuvista, muumijaksoista tai jäätelöstä – niin että en mäkään sitten taida viitsiä turhan massavia paineita tästä koko aikuistumis-jupakasta ottaa. "You are only young once, but you can stay immature indefinitely!” Aamen oikeesti.

Taannoin (olipas mummoisa sana) eräs ystäväni luki minulle kirjeen jonka oli kirjoittanut sille itselleen, joka oli ollut vuosi sitten. Jaa, mitäkö minä olisin halunnut sanoa itselleni kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni? No vaikka että hei, pysähdy nyt nainen edes hetkeksi kuuntelemaan itseäsi sen sijaan että vain päättäisit kuka sinun muka pitäisi olla, ja sitten käyttäisit kaiken aikasi yrittämällä täyttää niitä vääriä, eriparisia ja nurinkurisesti jaloissa olevia saappaita. Hei, maailma ei lopu vaikka jotkut ihmiset erkanisivatkin kauemmaksi arjestasi. Hei, anna itsellesi lupa muuttua, äläkä venaile muiden suostumusta – älä myöskään pyytele olemassaoloasi anteeksi koko ajan, sitä inhoavat kaikki osapuolet ihan yksissä tuumin. Hei, sulla on oikeus yrittää tulla onnelliseksi, samoin kun sulla on myös oikeus itkeä jos itkettää ja raivota jos vituttaa – ”never waste a good reaction!”. Hei, harkitse edes sitä vaihtoehtoa että ihmiset sun ympärillä ei yritä kusettaa sua kun ne sanoo että rakastaa. Hei oikeesti, uskalla, heittäydy, avaa suusi, oo rohkeampi! Hei, hei mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä. Viimeisen sanoisin ihan kiusallani, koska tiedän että se jäisi raivostuttavana korvamatona pesimään päähäni ainakin viikoksi.

Katsellessani näitä heiheitä tajuan, että prikulleen samoja asioita (paitsi ehkä tosiaan tuota viimeistä) saisin yhä vain edelleen paukutella menemään jäärään päähäni jokaisena aamuna, johon silmäni avaan. Oon mä paljon asioita oppinutkin, mutta suht monta suht krusaalia juttua hengailee edelleen ihan kasuaalisti tuolla ”to learn” -listan kärkipäässä. Toivottavasti tuo lista näyttäisi ensi vuonna erilaiselta, toivottavasti osaisin kirjoittaa kahdennenkymmenennentoisen lukuni paremmin kuin aiempani, toivottavasti osaisin vihdoin nauttia mun elämästä! Tai ähh, tässä mitään kynttilöitä olla puhaltelemassa tai tähdenlentoja bongailemassa – mä lupaan, että ensi vuonna toi lista näyttää erilaiselta. Mä aion kirjoittaa tästä luvusta paremman kuin mistään aiemmasta. Mä aion osata nauttia mun elämästä, niin arjesta kuin erityisistäkin päivistä – kuten esimerkiksi syntymäpäivästä. Ja mä aion aloittaa tänään.