Verbaliikkabulimia

Voisin näin alkuun mainostaa olevani luultavasti paskin blogaaja koskaan, viime merkinnästä kun on päässyt muutama tovi vierähtämään.. Talking about writer's block, huh? No, nyt kun tuo toteamus on heitetty ilmoille, mennään asiaan. Tää blogi niiin tulee viemään mut ja mun maineen (minkä?) täysin rappiolle, ja suunnilleen kahden tunnin päästä oon varmaan jo viisastunut tarpeeksi katuakseni valintoja joita nyt teen, mutta kuvittelisin kumminkin haluavani paljastaa erään asian: mä oon yks sellaisista kliseisistä pöytälaatikkorunoilijoista.

Jep, oon kirjotellut tekotaiteellisia, useimminten rimmaamattomia (modernia runoutta, anyone?) tekstinpätkiä koko pienen elämäni, vaikkakin mukelona ne oli vielä järkyttävämpiä kuin nyt oletetulla aikuisiällä. Okei, nyt saattoi olla vähän turhan jyrkkä itsekritiikkijyrkänne. Toinen paljastus kun on se, että mä oikeastaan todella tykkään mun runoista, tai ainakin joistain pienistä osasista joista ne koostuu. Ei käy helppo suomalaisen myöntäminen, mutta juurieni mätänemisen uhalla sanoisin kuitenkin silloin tällöin onnistuvani yllättämään itseni perfektionisti-minääni miellyttävillä sanaleikeillä, joita joudun jälkikäteen tuijottelemaan hämmästyneenä: kirjotinks mä oikeesti tän? Kolmas paljastus: saattaisin kaikkien tyttökirjaihmisten ihaileman Runotytön häpeään, sillä en kirjaimellisesti kirjoittele mihinkään romanttiseen piironginlaatikkoon – sen sijaan oon julkaissut yli sata (ohhoh, sepä on monta) runoa täällä, kaiken mahdollistavassa ja henkeäsalpaavan rakastettavassa internetin ihmemaassa. En aio osoittaa millään neonvärisin led-valoin koristellulla nuolikyltillä mitään näppärää pikkuruista mukulakivikatua niiden luo, mutta tarpeeksi neuvokkaana ihmislapsena ne on kyllä mahdollista löytää – mikäli pinnistää silmänsä kiinnimmäs kuin koskaan ennen ja toivoo oikein kovasti! Tai löytää punaiset pikkukengät.

Kaikkien näiden paljastusten pointti on hyvinkin yksinkertainen: mä rakastan kirjoittaa, oon aina rakastanut. Yhdellä pätkällä sekavaista aikajanaani mä suihkuttelin joka ilta kymmenisen sivua tajunnanvirrallani läpimäriksi. (Niiden kierrevihkojen lukeminen aiheuttaa muuten tänä päivänä sen tason myötähäpeää teini-ikäistä itseäni kohtaan, ettei ole ihme eikä kahdeksaskaan että puutkin mun ympärillä punastuu syksystä toiseen.) Viimeiseen kahteen vuoteen en oo kirjoittanut kuin ehkä kuusi ja puoli raakileista runoa – oon vaan kiertänyt kehää jonkinlaisessa luovuuden autiomaassa. Oikeastaan kaikki mitä oon kirjoitellut on liian monta facebook-statusta, iso läjä postikortteja, useita sähköposteja, muutama monsterimaisen pitkä kirje ja joitakin järjettömimmän aivopierun tittelistä kilpailevia jääkaappirunouksia niillä kivoilla sanamagneeteilla mitkä maksaa ihan törkeesti, mutta on vaan must-have.

Tätä mun kirjoittajamieleni ikiomaa Saharaa voisi kai oikeastaan syyttää tämän blogin syntymästä – vasta vihoviimeistä kertaa kuivuuteen kyllästyttyäni päätin näet pakottautua liimailemaan hiekanjyvistä itselleni keidasta tänne autiomaan keskustan länsiosiin. Viimeksi kuluneina kuukausina oon palannut kirjoittamisen äärelle, ja vuodattanut kyynelpuroja kynäni lähettämien savumerkkien sekaan tajutessani miten paljon oonkaan tätä kaivannut! Elämä on ollut tietynlaista vuoristorataa nyt jonkin aikaa, ja tahtoisinkin päättää tämän keitaallakäyntini jakamalla vaatimattomalle ja sairaalloisen itsekriittiselle suomalaiselle täysin epätyypillisen häpeämättömällä tavalla uusimman tajunnanvirtaukseni – täältä pesee:

Mikä maa mikä valuutta

Sängyn pohjalla niin syvällä että melkein alla
lähtökuopassani matkatavaralistaa nikkaroiden
dissosiaatioon kurkottuu kaipauksen käärinliina
lapsuuden säröistä piirtyy hallusinaatioiden keidas

Jossakin ei tarvitse aikuistua eikä rakastaa, kuulin

Mikä mikä mikä mikä mikä ihmeen maa
pilkottaa takana pikkuisen maailmanlopun
mistä tähtien järjestysluvuttaminen aloitetaan
kumman taivaan rannassa sarastus asustaa

Ollaanko jo perillä ollaanko ollaanko jo perillä
kauanko vielä, montako Pikku Kakkosta

Haittaako jos unohdin hammasharjan?