Kaikki loputon kauneus

Apulanta - Valot pimeyksien reunoilla

Eräänä iltana toissa viikolla, samalla kun nautin jokailtaisesta väsyneen hypnoottisesta hampaidenharjaussessiostani, katselin peilikuvaani silmiin hymyillen suu täynnä minttuisaa vaahtoa ja päätin (noin seitsemännensadannen kerran) opetella rakastamaan mua. 

Mä en ole koskaan tuntenut itseäni kauniiksi. Tai, ilmaistakseni asian toisin, en muista hetkeäkään jolloin en olisi tuntenut itseäni epäviehättäväksi. Tuntuu kuin mun aivoissa olisi aina, joka hetki, ollut liikennettä kahdella kaistalla - kuin toisella kaistalla ohittelisivat aggressiivisesti toisiaan olenällöttävä, olenruma ja olenarvoton -autot, ja toisella kaistalla taas ajelisivat milloin mitkäkin ajankohtaiset normaalin elämän arkiautot; mitkä sunnuntaiajellen, mitkä turhautuneena tööttäillen ja ratin takaa kiroillen. 

Ulkonäkö on jännä juttu. Olen aina miettinyt sitä ihan hirveän paljon (liikaa), mutta etenkin muutamien viimeksi kuluneiden kuukausien aikana. Vielä keväällä mun ajatuksia kiusasi se, miten varmasti maailman jok'ikisellä mittapuulla on epätervettä olla miltei 22-vuotias ja sen rehellisimmän hetken tullessa voida sanoa että "en ole ikinä tuntenut itseäni kauniiksi", ja että se oikeasti vaikuttaa arkiseen elämään suht massavasti. En sano tätä kerjätäkseni kivoja sanoja - inhoan pakon edessä ilmoille heitettyjä vaivaantuneita ja valheellisia kohteliaisuuksia - sanon (tai oikeastaan kirjoitan, boom!) tämän koska se on totuus. Oli totuus. Mutta sitten koitti kesä, ja suuret ahaa-elämykset suorastaan vyöryivät alitajuntani sopukoista suorinta tietä kohti sydämeni ilmakehää. 

Kesällä jouduin nähkääs tahtomattanikin hyvin tiiviisiin tekemisiin tämän aiheen kanssa - yhtäkkiä mut imaistiin suurilla tunteilla ladattuihin keskusteluihin siitä, mitä on kauneus tai komeus, kuka sen määrittää, onko sillä väliä, minkä verran, ja kenellä on oikeus kommentoida kenenkin kauneutta, tai mielipidettään sen muodosta tai mahdollisesta puuttumisesta. Mä olen aina ollut hyvä tsemppaamaan, jakamaan neuvoja, kehottamaan muita tunnistamaan omat oikeutensa ja pitämään niistä kiinni - samalla kun itse olen vajavainen daiju, en osaa päästää irti päässäni pesivistä valheista (edes tunnistettuani niiden epärehelliset aikomukset), ja jätän suht vapaaehtoisesti itsetuntoni muiden tossutettavaksi. Mutta sitten kesäkuu asteli paikalle ja potkaisi muutosprosessin liikkeelle! Käytyäni lukuisia sydäntäriipaisevia, turhauttavia ja loistavia juttutuokioita eri ikäisten ja eri tavoin itseeni liittyvien ihmisten kanssa, aloin viimein itsekin sisäistää jotakin paukuttamistani pointeista:

a) Jumala loi sut. Eli sä oot aika sampion kaunis. 

b) Kenelläkään ei ole minkäännäköistä oikeutta kommentoida toisen ulkonäköä suuntaan taikka toiseen - ei neutraalisti, eikä varsinkaan negatiivisesti. On jopa hetkiä, jolloin edes kehumisen ei pitäisi tulla kysymykseenkään. 

c) Ulkonäkö ei lopulta suurimmassa osassa maailman asioita edes merkitse yhtikäs mitään.

Nykyään Sen Rehellisimmän hetken koittaessa sanoisin, etten edelleenkään tunne ulkoista itseäni viehättäväksi, mutta enää se ei juurikaan haittaa mua ja mun arkea. Kykenen erottamaan tiedon ja tunteen toisistaan, ja olen tietoisella matkalla siihen että joskus myös tunteen tasolla sisäistäisin mitä kauneus tässä todellisuudessa on - ja miten täysin riippumatonta se on ulkoisista asioista ja maailman yleisistä mielipiteistä. Tällä matkalla mä nautin täysin siemauksin niistä päivistä jotka saan viettää vapaana, ajatellen ainoastaan sitä miltä vaatteet päälläni tuntuvat, enkä niinkään sitä miltä ne näyttävät, miltä minä mistäkin kulmasta katsottuna näytän ne päälläni, tai sitä miten säälittävää on olla näin rikkinäinen, pinnallinen ja naurettavan riippuvainen toisten mielipiteistä. Koko ajan vähenevissä määrin annan sen jokahetkisiin ajatuksiini tatuoidun "minä näytän oksettavalta" -leiman vaikuttaa siihen, miten elämääni elän. Tottakai olisi valheellista väittää, etteikö ulkonäkö veisi aina jossakin määrin merkittävää tilaa ajatuksissamme - kyllähän jokainen risteilylaivan kannella nököttävän nuoren miehen suusta lentävä "Hyi v*ttu, varo hei ettei portaat katkee!" -kommentti saa taas koko maailman heittämään hetkeksi häränpyllyä, mutta hei, eiköhän se ole ihan normaalia. Kunhan muistaa nostaa sen häränpyllyn paikoilleen. Hä? No, joka tapauksessa.

Mä olen ihan onnellinen tällä mun matkallani. Ja sitä paitsi, ympärilläni olevat ihanat ihmiset saavat silloin tällöin sieluni tuntemaan itsensä viehättäväksi, ja mä osaan välillä jopa antaa sen tapahtua - ja tämä tekee mua koko ajan enenevissä määrin onnelliseksi. Ja se on kait pääasia.