Nousta tuhkasta kuin nokikana

"Fill your paper with the breathings of your heart." - William Wordsworth

Hahhaa, enpäs muuten kirjoittanut ainoatakaan tekstiä vuonna 2016! Olen säälittävää ihmisjätettä ja joutaisin kaatopaikalle muiden roskien joukkoon. Mutta hei, tämmöistä kirjoitin jokunen viikko sitten:

"Kello on 5:42 ja mä mietin miksi en enää juurikaan kirjoita. On aamuyö, ja koska kävin juuri paikassa jossa viisaimmat kuninkaatkin varmasti tekivät parhaat ajattelunsa, istun nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ja hiukset märkinä wc-pöntön kannen päällä vanhempieni kylpyhuoneessa ja mietin, miksi en enää kirjoita. Ensimmäinen ajatus on etten itsekään ymmärrä miksi. Tai myönnettäköön, ensimmäinen ajatus on että hitto kun janottaa, mutta se on epärelevanttia. Toinen ajatus on, että äläpäs nainen puhu - ajattele - höpsönpöpsötyksiä, tiedät vallan hyvästi mikset enää kirjoita. Kolmas ajatus on että joo joo tyhäm, tiedän, mutta en ymmärrä. Neljäs ajatus on että hyvin keskitytty hei. 

Mutta totisiksi jos ruvetaan ja pistetään se legendaarisen kapinen mietintämyssy päähän, niin en ymmärrä. Kirjoittaminen on ollut mun tapa hengittää syvään silloin kun huomaan vain pintahengittäväni. Kirjoittaminen on ollut mun pakokeino, mun ilmaisutapa numero uno, mun rukouselämän parhain koutsi. Sanat on mun mielestä maailman kaunein taiteenmuoto. Sanoja ei voi kopioida, vaikka pohjimmiltaan ne kaikki ovat vain sekoituksia käytettyjen kirjainten kuvitteellisesta kaupasta lainassa olevista osasista. Minusta on aina ollut helpottavaa se, että jos sanat vain mielemme onkaloissa synnyttyään suostuvat järjestymään jollakin tapaa, ulkomaailma saa ne nähtäväkseen juuri sellaisina - toisin kuin muu luovuus, joka pulppuaa jostakin tuntemattomasta, sujahtaa muutaman kerran himmeästi mielen läpi, eikä välttämättä koskaan esimerkiksi sävelly tai maalaudu sen mielen mukaisesti. Sanat ovat sanoinkuvaamattomia. Sanat. Jo sanana sana 'sanat' saa sanattomaksi. Sanat. 

Jostakin syystä mun on pitkään ollut vaikea turvautua kirjoittamiseen lohduttajana. On helppo kirjoittaa, kun on kyse arkipäivän kommunikaatiosta, kauneuden kuvaamisesta tai mielipiteen ilmaisusta jollekin tarpeeksi läheiselle uhriparalle. On helppoa kirjoittaa auki pettymystä ja inhoa ja vihastumista - liiankin helppoa. Pettymyksen vallassa sanoja ei arvosta tarpeeksi. Väärät ja liiat sanat tavoittavat väärät ja liiat ihmiset. Mutta kun yritän kirjoittaa prosessoidakseni tai paetakseni tai rauhoittuakseni, kynä päättää yhtäkkiä joko saapuneensa päätepysäkille, kieltäytyy nousemasta kyytiin tai sitten huomaan unohtaneeni noutaa sen asemalta. Tulipa hämmentävä junat ja kynät -juttu tästä nyt, en tiedä enää itsekään ymmärränkö mitä tässä jahtaan."

...ja sitten olen ilmeisesti mennyt nukkumaan (kiitos Jeesus, muuten olisin varmaan jatkanut kynistä ja junista ja ties mistä vielä ties kuinka monta kappaleellista). Enihuu, lopputulemakseni totean siis kirjoittamisen jääneen kohdallani vähälle siksi, että se on tuntunut vaikealta. Tiedän sen, mutten silti ymmärrä. Kaikkihan tässä typerässä elämässä on vaikeaa, ja entäs sitten? Pöhh. Minä ilmoitan täten aikovani taistella itseäni vastaan sananvapauteni puolesta, kunnes häviän - ja voitan.